Olen aiemmin blogissani arvioinut Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) vuosikirjapäätöstä 2019:18, jossa käsiteltiin afganistanilaistaustaisen henkilön oikeutta turvapaikkaan sen jälkeen, kun hän oli Suomessa kielteisen turvapaikkapäätöksen saatuaan kertonut kääntyneensä kristityksi.
Aihe ei ole ainutkertainen. Teema lienee turvapaikkajärjestelmässä jatkuvasti ajankohtainen. En epäile, että vastaavantyyppisiä kysymyksiä joudutaan käsittelemään turvapaikkaprosessissa, ja siihen myös tämänkertainen blogiteksti viittaa. Sivuhuomautuksena todettakoon, että tein aikanaan dogmatiikan alaan kuuluvan pro gradu -tutkielmani professori Miikka Ruokasen ohjauksessa nimenomaan muslimin kääntymisestä kristityksi.
Viime vuonna annetussa vuosikirjapäätöksessä KHO 2022:136 otetaan kantaa viranomaisen ja hallinto-oikeuden selvittämisvelvollisuuteen tapauksessa, jossa turvapaikanhakija oli ilmoittanut kääntyneensä kristityksi.
KHO arvioi viranomaisen ja hallinto-oikeuden selvittämisvelvollisuutta siltä osin kuin kyse oli uskonnollista vakaumuksesta ja uskonnon harjoittamisesta turvapaikkahakuprosessissa. Sinänsähän on kiistatonta, että hallintolain (434/2003) 31.1 §:ssä säädetään, että viranomaisen täytyy huolehtia ”asian riittävästä ja asianmukaisesta selvittämisestä hankkimalla asian ratkaisemiseksi tarpeelliset tiedot sekä selvitykset”.
Hallinto-oikeuksien menettelyä säännellään laissa oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (808/2019). Sen 37.1 §:n mukaan hallinto-oikeuden täytyy huolehtia ”siitä, että asia tulee selvitetyksi”. Edelleen 37.2 §:n mukaan tuomioistuimen ”on hankittava oma-aloitteisesti selvitystä siinä laajuudessa kuin käsittelyn tasapuolisuus, oikeudenmukaisuus ja asian laatu sitä edellyttävät”.
Oikeusjutun taustaa ja Maahanmuuttoviraston päätökset
Jutun taustalla oli tapaus, jossa iranilaistaustainen henkilö oli hakenut ensimmäisen kerran 12.7.2012 kansainvälistä suojelua Suomesta. Maahanmuuttovirasto oli hylännyt hakemuksen 10.12.2012, mutta myöntänet henkilölle vuoden oleskeluluvan ulkomaalaislain (301/2004) 52 §:n perusteella. Jatkolupa oleskelulle oli sittemmin myönnetty 10.12.2017 saakka. Säännöksen mukaan oleskelulupa voidaan myöntää mm. silloin, jos luvan myöntämättä jättäminen ”olisi ilmeisen kohtuutonta… yksilöllisen inhimillisen syyn vuoksi, kun erityisesti otetaan huomioon olosuhteet, joihin hän joutuisi kotimaassaan”.
Henkilö oli hakenut Suomesta uudestaan 29.10.2018 kansainvälistä suojelua. Hän esitti hakemuksen perusteluna kääntymisestä kristinuskoon aiheutuvan uhan sekä se, että hänen tätinsä aviomies oli ”uhannut häntä ja ilmiantanut hänet Iranin viranomaisille lapsen kaappauksesta ja kristinuskoon kääntymisestä” (KHO 2022:136, 3 kohta).
Maahanmuuttovirasto hylkäsi 25.3.2020 turvapaikkaa ja oleskelulupaa koskevan hakemuksen, karkotti hakijan Iraniin ja kielsi häneltä maahantulon Schengen-alueelle viideksi vuodeksi. Maahanmuuttovirasto totesi päätöksessään, että henkilö oli kastettu, osallistunut kristinuskon opetukseen ja seurakunnan toimintaan Suomessa sekä levittänyt kristinuskoa käsitteleviä julkaisuja Facebookissa.
Päätökseen vaikutti mahdollisesti myös se, että kansainvälistä suojelua hakeneella ei ollut perhettä Suomessa, hänet oli tuomittu pahoinpitelystä ja virkamiehen vastustamisesta sakkoihin sekä se, että häntä epäiltiin eräistä muista rikoksista.
Mikäli turvapaikanhakijaa voitiin pitää kristittynä, on kiinnostavaa, missä määrin Maahanmuuttovirastossa on asiaosaamista kysymyksistä, jotka koskevat uskonnollisten vähemmistöjen kohtelua Iranissa ja mahdollisista seurauksista, joita muslimista kristityksi kääntynyt Iranissa kohtaa.
Helsingin hallinto-oikeuden päätös
Maahanmuuttoviraston päätöksestä valitettiin Helsingin hallinto-oikeuteen. Se hylkäsi 26.8.2021 pyynnön suullisesta käsittelystä sekä valituksen.
Hallinto-oikeuden mukaan henkilö oli kertonut harjoittavansa kristinuskoa käymällä jumalanpalveluksissa, osallistumalla seurakunnan toimintaan, rukoilemalla ja lukemalla Raamattua, jakavansa Facebookissa ja Instagramissa kristinuskoon liittyviä kirjoituksia ja keskustelevansa kristinuskosta veljensä ja ystävänsä kanssa.(KHO 2022:136, 8 kohta)
Selvityksen perusteella Helsingin hallinto-oikeus ei katsonut henkilöä voitavan pitää ”varsinaista lähetys- ja julistustyötä tekevänä henkilönä” (sic!). Siksi hän ei hallinto-oikeuden mielestä kuulunut Iranissa sellaiseen ryhmään, josta sikäläiset viranomaiset olisivat ”erityisen” kiinnostuneita. Hallinto-oikeus argumentoi tämän sinänsä kyseenalaisen päättelyketjunsa lopuksi, että kansainvälisten sopimusten turvaama uskonnonvapaus ei suojaa asianosaisen henkilön oikeutta tehdä lähetystyötä. (KHO 2022:136, 8 kohta)
Edelleen hallinto-oikeuden ”maailmankatsomuksen mukainen elämä ei vaadi sellaista tunnustuksellisuutta ja julkista toimintaa, jonka perusteella hän voisi joutua ulkomaalaislaissa tarkoitetun vainon kohteeksi kotimaassaan”. Hallinto-oikeus ei myöskään pitänyt uskottavana uutoksenhakijan tädin miehen muodostamaa uhkaa. Oikeus siis piti epätodennäköisenä (sic!), että henkilön tarvitsisi perustellusti pelätä kristittyjen vainoa Iranissa. (KHO 2022:136, 9 kohta) – Kielifilosofisesti näen oikeudellisessa kielessä todennäköisyyksiin ja epätodennäköisyyksiin viittaavien ilmaisujen käytön ongelmallisena etenkin, jos oikeudelliselle kielelle asetetaan samalla merkittäviä täsmällisyysvaatimuksia.
Helsingin hallinto-oikeuden mukaan ”maailmankatsomuksen mukainen elämä ei vaadi sellaista tunnustuksellisuutta ja julkista toimintaa, jonka perusteella hän voisi joutua ulkomaalaislaissa tarkoitetun vainon kohteeksi kotimaassaan”. Hallinto-oikeus ei myöskään pitänyt uskottavana uutoksenhakijan tädin miehen muodostamaa uhkaa; sitä vastoin ”ei ole todennäköistä, että muutoksenhakijalla olisi perustellusti aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi kotimaassaan” (KHO 2022:136, 9 kohta).
Välipäätös ja täytäntöönpanokielto
Asian käsittely eteni KHO:hon. Se antoi 9.5.2022 välipäätöksen, jossa maasta poistamisen täytäntöönpano kiellettiin, kunnes KHO olisi ratkaissut asian tai asiassa määrättäisiin muuta. (KHO 2022:136, 18 kohta).
Korkeinta hallinto-oikeutta sääntelevän lain (1265/2006) 1.1 §:n mukaan KHO ”käyttää ylintä tuomiovaltaa hallintoasioissa” Suomessa. Hallinto-asioiden oikeudenkäyntiä sääntelevän lain (808/2019) 123.1 §:n mukaan KHO voi kieltää mm. karkotuksen täytäntöönpanon valituksen ollessa vireillä.
Kysymyksenasettelu KHO:ssa
Käsitellessään tapausta yhtäältä Maahanmuuttovirasto oli KHO:n mukaan katsonut, että valittaja ei joutuisi kotimaassaan elämään vastoin uskonnollista vakaumustaan. Toisaalta KHO toteaa, että Helsingin hallinto-oikeuden mukaan henkilön maailmankatsomuksellinen ”elämä ei vaadi sellaista tunnustuksellisuutta ja julkista toimintaa, jonka perusteella hän voisi joutua ulkomaalaislaissa tarkoitetun vainon kohteeksi kotimaassaan”. (KHO 2022:136, 19 kohta)
KHO:n mukaan asiassa oli ensiksi
otettava kantaa siihen, onko muutoksenhakijan uskonnollista vakaumusta ja uskonnon harjoittamista selvitetty riittävästi sen suhteen, että häneen mahdollisesti kohdistuvaa tulevaisuudenuhkaa kotimaassaan Iranissa voidaan asianmukaisesti arvioida. (KHO 2022:136, 20 kohta)
Teologisesti kysymys on kiinnostava. Systemaattisen teologian ja uskontososiologian kannalta voidaan viittauksenomaisesti huomauttaa, että asian riittävä selvittäminen ei viranomaiselta vaadittavalla tavalla hallinnollisesti ole helppoa. Dogmaattisesti konversio on Pyhän Hengen työ, jonka hän tekee sanan kautta. Uskontososiologisesti ajatellen uskonnollisen vakaumuksen omaksuneen yksilön voidaan olettaa käyttäytyvän tietyllä tavalla, mutta samalla on ymmärrettävä, että ulkoisesti havaittava käyttäytyminen sinänsä ei välttämättä ole riittävä evidenssi perustellun johtopäätöksen tekemiseksi. Perinteisesti teologiassa ajatellaan, että yksilön todellisesta uskosta tietää yksin Jumala, joka – kuten todettua – lahjoittaa pelastavan uskon syntiselle ihmiselle.
Päätöksen oikeuslähteet
Koska KHO käsittelee asiansa oikeudellisesti, tässäkin oikeustapauksessa KHO viittaa useisiin oikeuslähteisiin. Kansainvälisen oikeuden osalta KHO argumentoi kantaansa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 artiklalla (KHO 2022:136, 21 kohta), Euroopan unionin peruskirjan 10 artiklalla (KHO 2022:136, 22 kohta) sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95/EU 4-5 ja 10 artiklalla (KHO 2022:136, 23-25 kohta; säädöksen 5 artiklassa säännellään sur place -problematiikkaa, ks. aiempi blogitekstini). Suomalaisen lainsäädännön osalta KHO perustelee päätöksensä ulkomaalaislain säännöksiin (KHO 2022:136, 27-31 kohta).
Edelleen KHO:n päätöksen oikeudellisesti vankkaa perustelurakennetta kuvaa se, että KHO tarkastelee paitsi Unionin tuomioistuimen (EUT) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntöä (KHO 2022:136, 32-38 kohta) myös kotimaista oikeuskäytäntöä (KHO 2017:63; KHO 20.12.2017; KHO 2021:195; näiden käsittelystä KHO 2022:136, 39-46 kohta). Lisäksi KHO ottaa päätöksessään huomioon maatiedon. Siitä ilmenee mm. kristityksi kääntyneiden tilanne Iranissa, kristillisen kirjallisuuden ja Raamattujen hallussapidon, kristillisen teologian opiskelun ja mm. kristillisiin tapahtumiin ja kirkolliseen elämään osallistumisen vaikutukset ihmisiin. (KHO 2022:136, 47-50 kohta)
Ottamatta kantaa oikeuslähteiden sisältöön on ilmeistä, että KHO:n kokonaisarvio tässä oikeustapauksessa perustuu vahvasti oikeuslähteiden ja maatiedon varaan.
KHO:n oikeudellinen arvio
KHO katsoo, että turvapaikanhakijan kristityksi kääntymisen aitouden punnitseminen ”on olennaista sellaisissa tapauksissa, joissa kristinuskoon kääntyminen voi johtaa vainon vaaraan turvapaikanhakijan kotimaassa”. Jos asiassa katsotaan selvitetyksi, että henkilö on vakaumukseltaan kristitty, KHO:n mukaan ”voidaan tästä lähtökohdasta edelleen selvittää, aikooko hän ja millä tavalla jatkaa kristinuskon harjoittamista kotimaassaan”. (KHO 2022:136, 51 kohta)
Tämän periaatteen esittämisen jälkeen KHO edellyttää tässä tapauksessa yksilöllistä selvitystä siitä, miten palautusuhan alainen ihminen tulisi uskottavasti uskonnollisesti toimimaan palautuksen jälkeen.
Vasta viranomaisen selvitettyä, millä tavalla ”vakaumukseltaan kristitty” aikoo harjoittaa kristinuskoa kotimaassaan, on mahdollista arvioida asianomaisen ihmisen subjektiivisten olojen ja maatiedon perusteella, ”onko kohtuullista olettaa, että turvapaikanhakija voi kristityksi kääntyneenä harjoittaa kotimaassaan sellaista uskonnollista toimintaa, joka ei altista häntä tosiasialliselle vaaralle joutua vainotuksi”. KHO huomauttaa, että tätä arviota tehtäessä viranomainen ei saa edellyttää turvapaikanhakijalta, että hän kotimaassaan luopuisi kristillisestä vakaumuksesta tai kätkisi kristillisen vakaumuksen siinä pelossa, että hän pelkää kristittyjen vainoa. (KHO 2022:136, 51 kohta)
Päätöksen kohta viittaa siihen merkitykselliseen näkökohtaan, että kristityksi kääntyneen täytyy KHO:n mukaan voida saada vapaasti tunnustaa kristinuskoa haluamassaan muodossa tulematta vainotuksi. Päätöksessä painottuu juuri tämä näkökohta:
Kristityksi kääntymisen merkitys kansainvälisen suojelun perusteena riippuu turvapaikanhakijan kotimaan olosuhteista. Oikeuskäytännössä on katsottu, että Iranista tulleet turvapaikanhakijat voivat olla vaarassa kotimaassaan, jos he ovat kääntyneet ulkomailla kristinuskoon (KHO 2017:63). Niin ikään on katsottu, että Iranin viranomaiset ovat kohdistaneet kristinuskoon kääntyneisiin henkilöihin erilaisia oikeudenloukkauksia, joista ainakin osaa voidaan laatunsa ja toistuvuutensa vuoksi pitää vainona (KHO 20.12.2017 taltionumero 6600). Maatiedossa ei ole tapahtunut sellaista muutosta, että näitä seikkoja olisi nyt syytä arvioida toisin. (KHO 2022:136, 52 kohta)
KHO päättelee, että käsillä olevassa tapauksessa täytyy aluksi riittävällä tavalla selvittää asianomaisen henkilön vakaumuksen aitoutta. KHO katsoo, että Maahanmuuttoviraston ja Helsingin hallinto-oikeuden käsitellessä asiaa ”on jäänyt epäselväksi”, ovatko ne ”pitäneet muutoksenhakijan kristillistä vakaumusta aitona”. Jos konversiota on pidetty aitona, KHO:n mukaan Maahanmuuttovirasto ja hallinto-oikeus ovat jättäneet selvittämättä, ”aikooko muutoksenhakija mahdollisesti harjoittaa kristinuskoa kotimaassaan Iranissa”. (KHO 2022:136, 53-54 kohta).
KHO:n päätelmä on yksiselitteinen:
Kun otetaan huomioon edellä lausuttu, Maahanmuuttoviraston ja hallinto-oikeuden arviot muutoksenhakijan uskonnollisesta vakaumuksesta ja hänen uskonnon harjoittamisestaan eivät ole perustuneet riittäviin selvityksiin. Tämän vuoksi Maahanmuuttoviraston ja hallinto-oikeuden päätöksen on kumottava ja asia palautettava Maahanmuuttovirastolle uudelleen käsiteltäväksi. (KHO 2022:136, 55 kohta)
Päätöksen arviointia
Oikeustapauksesta ilmenee, että KHO joutuu ohjaamaan oikeudellisesti mielestäni melko selvässä asiassa paitsi viranomaista myös alempaa oikeusastetta. Viranomaistoiminnassa asian riittävän selvittämisvelvollisuuden tulisi olla täysin selvä.
Voidaan pitää hieman yllättävänä, kuinka kevyellä otteella Maahanmuuttovirasto ja Helsingin hovioikeus ovat asiassa operoineet. Jos vasta KHO:ssa nähdään asian selvittämisvelvollisuuden puutteellisuus, herää kysymys, kuinka tehokkaasti oikeudenmukaisuuden ja ihmisten tasa-arvoisen kohtelun edellytykset toteutuvat oikeusvaltiossa.
Kirjoittaja on oikeustieteestä väitellyt tekniikan tohtori ja teologian maisteri.
Edit. pienin osin 31.8.2023.
Oikeus ja filosofia 