Blogini teemat ovat oikeus ja filosofia. Näistä jälkimmäiseen liittyen lähestyn tässä postauksessa filosofian keskeisen alueen, uskonnonfilosofian, näkökulmasta suomalaista uskonnollista opetusta. En tarjoa siitä kokonaisarviota, vaan keskityn rajattuun ongelmaan: havaintoihin armon käsitteellisistä edellytyksistä. Keskustelun asemoimiseksi luonnehdin aluksi teologianhistoriallista viitekehystä.
Klassisen erottelun mukaan kristinuskossa puhutaan (i) uskosta, jolla uskotaan (fides qua creditur), ja (ii) uskosta, joka uskotaan (fides quae creditur). Edellinen on uskon akti, luja luottamus, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Jälkimmäistä kutsutaan teologiseksi opiksi (dogma). Se ilmaistaan tiivistetysti mm. ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Oppi on opinkohtien (dogmien) muodostama kokonaisuus, jonka kaikki osat liittyvät toisiinsa. Luonteeltaan oppi on muuttumaton systeemi. Jokaisen opinkohdan sisältö on evankeliumi, viime kädessä itse Jumala. Dogmi- ja teologianhistoria kuvaavat mm. sitä, millä tavalla kirkko on puolustanut dogmeja. Kirkon sisäisillä ja ulkoisilla uskonnollisilla, aatteellisilla, poliittisilla ja moraalisilla virtauksilla on pyritty muovaamaan kirkon oppia. Rajankäynti sen ja muiden ajattelumallien välillä on edellyttänyt kirkossa täsmennettävän ja eksplikoitavan aiempaa systemaattisemmin, mitä kirkko on aina uskonut ja opettanut. (McGrath 1996, 548; Pelikan 1971, 116-117; 1978, 4-7; 1985, 13, 17-18)
Käsitteellisestä erottelusta huolimatta uskoa, jolla uskotaan, ja uskoa, joka uskotaan, ei voi irrottaa toisistaan. Usko ei ole ihmisen ominaisuus tai teko. Jumala on uskon subjekti ja uskon objekti. (Huovinen 1988, 78; Mannermaa 1993, 23; Pelikan 1985, 133) Kun ihmisen usko on oikea, hänellä on oikea Jumala. Kun ihmisen Jumala on oikea, hänen uskonsa on oikea. Uskon kohde, Jumala, antaa ihmiselle uskon. (Huovinen 1988, 209-210; 1991, 97, 100-109)
Uudet tekniikat ja vanhat argumentaatiomallit
Viestintäteknologia mahdollistaa monipuolisten verkkopalvelujen käytön uskonnollisessa opetuksessa. Siitä huolimatta julkisuudessa käydään liian vähän keskustelua tekniikan – käytän termiä sen laajassa merkityksessä – suhteesta uskonnollisen sanoman sisältöön. Informaatioteknologia ei tarjoa neutraaleja keinoja uskonnolliselle viestinnälle ja opetukselle. Luullakseni terävintä käsitteellistä kritiikkiä aiheesta on esittänyt Heikki Kirjavainen (1994, 44) jo yli 20 vuotta sitten. Hänen keskeinen huomautuksensa kohdistuu siihen, että uskonnollisessa viestinnässä käytetään keinoja, jotka ovat evankeliumin mielekkyyden vastaisia.
Kirkossa kannatetaan sellaista käsitystä Jumalan sanasta, jonka mukaan Jumala on läsnä sanassaan. Evankeliumin sana ja luomisessa lausuttu sana ovat yhtä. Siksi evankeliumi saa aikaan sen, minkä lupaa, yhtä varmasti kuin Jumala loi sanallaan kaiken olevan. Jumalan sana vaikuttaa sen, mitä se tarkoittaa. (Huovinen 1991, 101-103) Näkemys poikkeaa olennaisesti tavallisen kielen semantiikasta. Evankeliumi ei tarvitse tuekseen tehokeinoja.
Sosiaalinen media tarjoaa keinon jokaiselle milloin tahansa opettaa mitä tahansa siitä, minkä hän mieltää kristillisen uskon sisällöksi. Eteemme levittäytyy sekä kristillisen uskon tulkintojen että maailman uskontojen moninaisuus. Lisäksi ajallemme on ominaista sekoittaa keskenään uskontoja ja ideologioita. Siltä osin kuin tässä jälkimodernistisessa projektissa klassiseen kristinoppiin sekoitetaan vieraita aineksia, käytän prosessista Kirjavaiselta toisesta yhteydestä omaksumaani ilmaisua uskonnollinen uusmuovaus.
Sosiaalisen median käyttöä koskevassa tutkimuksessa korostetaan, että verkkokäyttäytyminen ilmentää toimijan persoonallisuutta. (Adali & Golbeck s.a.; Quercia et al. s.a.; Tripathi s.a.; Wang s.a.) Tapa esiintyä verkossa ennustaa hyvin ihmisen käyttäytymistä. Yhteys on pidettävä mielessä arvioitaessa verkkomediaa käyttävien ihmisten opetusta: se, miten he opettavat verkossa, ennustaa heidän opetustaan muissa yhteyksissä. Tässä mielessä verkko-opetuksen sisällön analyysi tarjoaa hyödyllistä tietoa, kun uskonnollisen opetuksen sisältöä laajemmin hahmotetaan.
Postmodernistiselle uskonnolliselle uusmuovaukselle on ominaista, että opettajat käyvät julkisesti läpi henkilöhistoriaansa. He arvioivat opetuksessaan valintojaan ja toimintaansa suhteuttaen sen tulkintaansa Raamatun sanomasta. Korostettakoon, että viittauksella opettajien henkilöhistorian läpikäymiseen ei tässä ole mitään tekemistä heidän psykologisen arvioimisen kanssa.
Kun uskonnollisen opetuksen sisältöä tarkastellaan systemaattisteologisesti ja uskonnonfilosofisesti, opettajan persoona, psyyke ja psykologinen motiivi ovat irrelevantteja. Olennaisia ovat opetuksen käsitteelliset edellytykset, argumentaation analyysi ja tapa käyttää kieltä. Analyysilla selvitetään loogisia ehtoja, jotka selittävät, miksi julistaja kannattaa määrättyä näkemystä tai Raamatun tulkintaa. (Ks. uskonnonfilosofisesta työskentelystä Kirjavainen 1983, 26-28) Kun tekstiä analysoidaan käsitteellisesti, kirjoittajan ajatusten hyväksyminen tai hylkääminen häneen henkilönä liittyvän seikan vuoksi on argumentaatioteoreettisesti virhe.
Huomautus ei koske pelkästään modernin teknologian eteemme tuoman opetuksen käsiteanalyysiä. Sama ehto koskee kaikkea keskustelua. Tuskastuttavan usein uskonnollisia opettajia huomaa kannatettavan henkilöön liittyvän seikan perusteella, vaikka heidän teologiaansa tai argumentaatioonsa sisältyisi vakavia ongelmia. Väitteen kannattaminen tai vastustaminen sillä perusteella, kuka mitäkin sanoo, tunnetaan latinankielisellä fraasilla argumentum ad hominem. Sitä luonnehtivat formaalisluonteiset pro et contra -esimerkkilauseet:
- koska henkilö L on miellyttävä, hänen väitteensä p on hyväksyttävä; ja
- koska henkilö L on vastenmielinen, hänen väitteensä p on hylättävä (Ad hominem… s.a.)
Käsitteellisen kokonaisuuden hajoaminen
Kun kristilliseen perinteeseen sitoutunut opettaja julistaa, hän kohdistaa saarnansa itseensä ja kuuntelijoihinsa. Hän tunnustaa yhdessä kuuntelijoidensa kanssa syntinsä ja syyllisyytensä coram Deo. Julistaja ei puolustele syntejä, vaan ilmaisee tarvitsevansa parannusta kaikkien muiden tavoin.
Jälkikristillinen tapa opettaa uskontoa poikkeaa klassisesta. Julistaja saattaa kuvata elämänsä jotain kipupistettä. Hän voi kertoa, että perinteisesti hänen tekemisiään olisi seurakunnissa pidetty syntinä. Nyt tilanne on toinen. Seurakunnissa tarvitaan uudistusta. Julistajan mukaan hänen ei tarvitse tehdä kertomastaan asiasta parannusta sanan perinteisessä merkityksessä. Riittää, kun hän tunnistaa asian.
Opetukseen sisältyy luultavasti useita pastoraaliteologisia ja dogmaattisia ongelmia. En ryhdy erittelemään niitä. Sen sijaan tarkastelen, miten kuvatun kaltaisessa opetuksessa käytetään uskonnollista kieltä.
Aikamme uskonnollista uusmuovausta harjoittavat opettajat viittaavat puheessaan Raamattuun. Opetuksessa käytetään tuttua fraseologiaa: puhutaan Jumalan armosta ja rakkaudesta ihmistä kohtaan. Inhimillisen elämän ja Raamatussa ilmaistavan ”ihanteen” (eli lain vaatimusten) välillä tunnustetaan olevan ero. Ihminen ei voi saavuttaa Jumalan edellyttämää täydellisyyttä.
Tähän liittyy ensimmäinen huomautukseni. Jälkikristilliset opettajat käyttävät uskonnollisia termejä ja ilmaisuja perinteisestä julistuksesta poikkeava tavalla. Ihmisen pahuutta ei käsitellä viime kädessä teologian vaan moraalin kategoriassa. Mikä on aiemmin käsitetty synniksi, mielletään nyt moraalin alaan kuuluvaksi. Pahennuksen tai vastaavan identifioiminen moraaliseksi ongelmaksi johtaa siihen, että asioita ei käsitellä tai ratkaista lain ja evankeliumin dialektiikassa. Koska Jumalan armo on niin ylenpalttinen, kristityllä ei ole edes moraalisia velvollisuuksia. Klassisen terminologian mukaan ratkaisu on antinomistinen. (Legalism s.a.)
Teologisen ja moraalisen kielen sekoittaminen opetuksessa johtaa epäselvyyksiin, ristiriitoihin ja systemaattisteologisiin ongelmiin. Kun teologiaa ja etiikkaa ei pidetä käsitteellisesti erillään, luodaan edellytykset ”kielten sekamelskalle”. Määritelmällisesti tämä on uskonnollista uusmuovausta, joka uhkaa perinteistä kristillistä oppia.
Toinen huomautukseni liittyy puheeseen pääsystä armon osallisuuteen. Kuvatun kaltaisessa opetuksessa armon osallisuus ei liity katumukseen sen klassisessa merkityksessä. Tämä tapa käyttää uskonnollista kieltä tarkoittaa teologisesti sitä, että parannus ei toteudu lain ja evankeliumin yhteisvaikutuksessa. Perinteisessä teologisessa puheessa parannukseen liittyy itsetuntemus, johon Jumala mahdottomilla vaatimuksillaan eli lain saarnalla Pyhän Hengen vaikutuksella ajaa ihmisen. Olennaista lain aikaansaamalle itsetuntemukselle on myös, että ihminen tuomitsee itsensä. Hän ajautuu täydelliseen epätoivoon (desperatio ad infernum) sielunsa tilasta ja keinoistaan pelastua. Kun ihminen kohtaa lain aidon vaatimuksen, hän ei kykene puolustamaan itseään. Lain vaatimuksen kohdistuessa syntiseen hän tuomitsee itsensä ”ei-miksikään” (nihil). Tämä on kipeä ja musertava kokemus. Ihminen pakenee luonnostaan aina lain tuomiota. Itsesään hän ei kykene kääntymään Jeesuksen puoleen ja luottamaan Jumalan armoon. Lain tuomitsema ihminen ei kykene uskomaan siihen, että Jumala hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. Jos ihminen kykenisi siihen, hän omistaisi armon omana tekonaan. Teologisessa kielessä korostetaan, että syntinen ihminen omistaa armon, koska Jumala lahjoittaa itsensä, uskon ja armon syntiselle. (Mannermaa 1993, 17, 39)
Nähdäkseni jälkikristillinen puhe lain velvoittavuudesta ja armon osallisuuteen pääsemisestä ovat klassiseen kristilliseen oppiin nähden niin pinnallista, että opetuksen voidaan perustellusti sanoa irtautuneen kristillisen uskon opillisesta kokonaisstruktuurista.
Teologisen kielen vastaus
Klassisesti teologisessa kielessä ei väistetä ristiriitaa, joka Jumalan lain vaatimusten ja ihmisen elämän todellisuuden välillä vallitsee. Kuten edellä on todettu, opillisesti ongelma kuuluu lain ja evankeliumin alaan, ja siinä syntiongelma myös ratkaistaan: lain ja evankeliumin yhteisvaikutuksessa. Lain tuomitsema itsessään täysin syntinen (totus peccator) ihminen saa Jumalalta lahjaksi Kristuksen, armon ja uskon. Kun syntinen uskoo Kristukseen, Jumala katsoo Poikansa tähden ihmisen kokonaan vanhurskaaksi (totus iustus). Tämä ei ole ainutkertainen tapahtuma ihmisen elämässä. Syntinen tarvitsee jokapäiväistä parannusta. (Huovinen 1991, 90-91) Niin kauan kuin kristitty elää ajassa, hän on samanaikaisesti (simul) syntinen ja vanhurskas.
Ihminen on koko elämänsä ajan lihan ja Hengen taistelukenttä. Kristitty ei ole kamppailussa neutraali toimija tai puolensa vapaa valitsija. Ihminen ei itse edes käy tätä taistelua, vaan Henki taistelee hänessä. Syntistä riepottelevat liha, saatana ja omat himot. Kristitty epäonnistuu jatkuvasti lihan kuolettamisessa. Vaikka ihminen kärsii taistelussa jatkuvia tappioita, ne eivät poista taistelun välttämättömyyttä. Lihan kuolettaminen sinänsä ei kuitenkaan ole kamppailun päämäärä. Taistelulla mahdollistetaan uskon ja rakkauden harjoittaminen. Koska lihan ja Hengen välinen kamppailu ei näytä menestykseltä, se on ihmisen näkökulmasta tuloksetonta. (Mannermaa 1981, 60-61)
Synti on siis reaalisesti olemassa myös uskovassa ja se vaikuttaa hänessä voimakkaasti. Tämän tosiasian myöntäminen ei kuitenkaan… merkitse, että synnin annettaisiin vapaasti hallita… Olennaista kristillisessä elämässä on nimittäin se, että Kristuksen Hengen avulla ja sen voimassa asetutaan vastarintaan. Vastarinta on sitä, että kristitty ei ”täytä” lihan himoa. (Mannermaa 1981, 63)
Kristityn ei pidä kuvitella pääsevänsä helposti eroon synnistä. Jokaisella kristityllä on oma erityinen synti, joka vaivaa juuri häntä – jopa ankarasti, karvaasti ja hävettävästi. Kristitty lankeaa lihan ja Hengen taistelussa helposti ja usein. Tämä ei saa kuitenkaan tuudittaa ihmistä taistelun välttämiseen. Olennaista lankeemuksissa on, tapahtuvatko ne tahallisesti vai heikkoudessa. Jos kristitty lankeaa heikkouden tilassa, häneltä ei kielletä anteeksiantamusta. Mutta täyttäessään lihan himon tahallisesti kristitty vilpistelee eikä hän pidä syntiä syntinä. Silloin kristitty ei huuda enää Kristukselta apua, ja hän menettää Kristuksen Hengen. (Mannermaa 1981, 64-65)
Tahallisen ja tahattoman synnin vastakkainasettelu osoittaakin, että ratkaisevaa uskossa pysymisen ja kristillisen elämän jatkuvuuden kannalta on se, että keskellä lihan kamppailua – ja myös lankeemuksia – jatkuvasti huudetaan Kristuksen armahdusta. (Mannermaa 1981, 65)
Kirjallisuutta
Adali, Sibel & Golbeck, Jennifer (sine anno): Predicting Personality with Social Behavior. -http://pdfs.semanticscholar.org/84ad/47e877a2d90f8dca447ebe4d92689d04381.pdf [viitattu 8.4.2018].
Ad hominem and Related Arguments: Ad Personem, ad Feminam, Tu Quoque, Poisoning the Well, Guilt by Association, and Genetic Fallacy (sine anno). Introduction to Logic. – http://philosophy.lander.edu/logic/person.html [viitattu 8.4.2018].
Huovinen, Eero (1988): Elävä dogma. Teologisia tutkielmia ja sovellutuksia. 2. painos. Suomalaisen Teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja [= STKSJ] 155. Suomalainen Teologinen kirjallisuusseura [= STKS]. Helsinki.
— (1991): Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta. STKSJ 175. STKS. Helsinki.
Kirjavainen, Heikki (1994): Riittääkö etiikka hyvän elämän ohjeeksi? – Kristinusko ja moraali. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirja 1994. Toim. Petri Järveläinen. STKSJ 192. STKS. Helsinki, 25-56.
Legalism (sine anno). – http://www.theopedia.com/legalism [viitattu 21.4.2018].
Mannermaa, Tuomo (1981): In ipsa fide Christus adest. Luterilaisen ja ortodoksisen kristinuskonkäsityksen leikkauspiste. Missiologian ja ekumeniikan seuran julkaisuja XXX. Toinen painos. Missiologian ja ekumeniikan seura r.y. Helsinki.
— (1993): Paralleeleja. Lutherin teologian ja sen soveltaminen. STKSJ 182. STKS. Helsinki.
McGrath, Alister (1999): Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Alkup. Christian Theology. An Introduction. Suom. Satu Norja. Suomenkielisen laitoksen toim. Reijo Työrinoja. 2. tarkastettu painos. Kirjapaja. Helsinki.
Pelikan, Jaroslav (1971): The Emergence of the Catholic Tradition (100-600). The Christian Tradition. A History of the Develoment of Doctrine 1. The University of Chicago Press. Chicago.
— (1978): The Growth of Medieval Theology (600-1300). The Christian Tradition. A History of the Develoment of Doctrine 3. The University of Chicago Press. Chicago.
— (1985): Reformation of Church and Dogma (1300-1700).The Christian Tradition. A History of the Develoment of Doctrine 4. Paperback edition. The University of Chicago Press. Chicago.
Tripathi, Ashish Kumar (sine anno): Personality Prediction with Social Behavior By Analyzing Social Media Data – A Survey. – http://pdfs.semanticscholar.org/606e/cdc1e4bcfd5c0306e7c8a392c32797ebcd80.pdf [viitattu 8.4.2018].
Quercia, Daniele & Kosinski, Michal & Stillwell, David & Crowcroft, Jon (sine anno): Our Twitter Profiles, Our Selves: Predicting Personality with Twitter. – http://www.gsb.stanford.edu/sites/gsb/files/conf-presentationos/querciatwitter.pdf [viitattu 8.4.2018].
Wang, Yilun (sine anno): Understanding Personality through Social Media. – http://nlp.stanford.edu/courses/cs224n/2015/reports/6.pdf [viitattu 8.4.2018].
Oikeus ja filosofia 