Evankelisluterilaisen kirkon piispainkokouksessa 12.3.2024 käsiteltiin kirkkojärjestyksen (657/2021, KJ) muutosesitystä. Laintarkastustoimikunnan pelkäksi muodollisuudeksi jääneen ”tarkastuksen” jälkeen piispainkokous käsitteli 10.4.2024 asiaa uudelleen. Piispat päätyivät esittämään alkuperäisen esityksen mukaista KJ:n muutosta kirkolliskokoukselle.
Ehdotuksen mukaan KJ 3:12:ä muutettaisiin niin, että kirkossa olisi kaksi rinnakkaisista avioliittoa: yksi miehen ja naisen välinen, toinen samaa sukupuolta olevien välinen. Esitykseen jätettiin eriävä mielipide.
Julkisuudessa on tarkasteltu kriittisesti lainsäädäntöhankkeeseen liittyviä sanan suppeassa merkityksessä teologisia (opillisia; Malk & Ruokanen 2024; Ruokanen 2024) ja eksegeettisiä (raamatuntutkimuksen; Eskola 2024) ongelmia. Olen aiemmin kuvannut piispainkokouksen esityksen ongelmia lainvalmistelun ja oikeudellisen argumentaation kannalta. Viimeksi mainitut ongelmat liittyvät läheisesti vaikeuksiin ymmärtää kirkkolainsäädännön soveltamiseen liittyvät oikeusfilosofiset perusteet, joita olen analysoinut.
Keskustelun katveeseen on toistaiseksi jäänyt filosofinen näkökulma. Viittaan analyyttisen filosofian tutkimusperspektiiviin, jossa asiaa tai ilmiötä tarkastellaan objektiivisesti kielen ja elämänmuodon kannalta.
Filosofinen kielentutkimus
Kun kieltä tarkastellaan filosofisesti, kiinnostu ei kohdistu koulun äidinkielen tunneilta tuttuun lauserakenteiden jäsentämiseen tai sanojen taivutuksiin. Kielifilosofiassa (Wikipedia) sukelletaan pintakielioppia syvemmälle ja analysoidaan kielen loogista rakennetta. Silloin kiinnitetään erityistä huomiota asiayhteyteen, jossa sanaa, ilmaisua ja lausetta käytetään.
Filosofiassa on toki kautta historian pohdittu kielen olemusta. Suomalaisessa keskustelussa kielifilosofista perspektiiviä ovat pohtineet Heikki Kirjavainen ja Reijo Työrinoja. Keskityn tarkastelussani näkökohtiin, jotka perustuvat Ludwig Wittgensteinin esittämään ajatukseen kielipelistä (Wikipedia). Tästä näkökulmasta uskonnollista kieltä ja uskonnollista elämänmuotoa on analysoinut poikkeuksellisen ansiokkaasti mainituista teologeista Kirjavainen.
Kun ihmiset kohtaavat toisensa, he käyttävät aktuaaliseen kontekstiin sopivaa kieltä. Tasavallan presidenttiä puhutellaan muodollisemmin kuin hyvää ystävää kahvilassa. Uskonnollisessa ympäristössä käytetään uskonnollista kieltä. Se on sanallista (’Sinun syntisi ovat anteeksi annetut’), sanatonta (polvistuminen hiljaiseen rukoukseen) ja näiden yhdistelmiä (kuten käsien levittäminen siunaavaan asentoon ja siunauksen lausuminen). Liturgia kuuluu kristilliseen elämänmuotoon osana sen kieltä (ks. Kirjavainen 1991, s. 44-45).
Uskonnollisten kielten moninaisuus
Kuten maailmassa on monta uskontoa, myös uskonnollisia kieliä on paljon. Kullakin uskonnollisella kielellä on sääntönsä, looginen kielioppinsa. Ilmaisu ’looginen kielioppi’ viittaa siihen, miten sanoja käytetään elämänmuodossa, ja kuinka elämänmuoto siihen osallisille ilmentää sanan merkitystä.
Esimerkiksi kristillisen uskon kieli eroaa juutalaisen uskonnon kielestä. Edelliseen kuuluvat sellaiset lauseet, kuten ’Jeesus on Jumala’ ja ’Jeesus on syntien sovittaja’. Kristityille on ominaista käyttää tällaisia lauseita samalla tavalla. Heidän elämänsä ilmentää, mikä merkitys lauseilla heille on. Nämä lauseet perustuvat teologiseen oppiin eli dogmiin Kristuksen jumaluudesta ja oppi pohjautuu puolestaan Raamatun teksteihin. Vaikka juutalaisen uskonnollisessa kielessä on samankaltaisuutta (perheyhtäläisyyksiä) termien (’Jumala’) ja muotoilujen osalta kristinuskon kielen kanssa, kielet poikkeavat toisistaan.
Esimerkiksi lauseella ’Jeesus on Jumala’ ei juutalaiselle ole merkitystä, joka lauseella on kristitylle. Juutalaisessa uskonnollisessa käytännössä (praksiksessa) lause ei viittaa siihen, mikä kristinuskossa ymmärretään todellisuuden osaksi. Sanomme, että kielessä käytettävä merkki viittaa eri kohteeseen näissä uskonnoissa. Juutalaisuuteen ei kuulu teologista oppia Kristuksen jumaluudesta. Siksi kristinusko ja juutalaisuus ovat eri uskontoja (uskontojen episteeminen erottelu; Vasko 1991, s. 139).
Vaikka kahdella kielellä olisi perheyhtäläisyyksiä, lingvistisesti identtinen lause voi olla tosi yhdessä elämänmuodossa, mutta toisessa elämänmuodossa epätosi tai sisällöllisesti merkityksetön (mieletön). Kyse on kielellisten ilmaisujen totuusehdoista, jotka kuuluvat juuri kyseiseen elämänmuotoon.
Sanojen käyttötapojen hahmottamisessa on hyödyllistä soveltaa Wittgensteinin perusajatusta sanan merkitys ilmenee siitä, miten sanaa käytetään kielessä, jonka hän ilmaiseen teoksessa Filosofisia tutkimuksia. Kielifilosofisesti voidaan mielekkäästi tarkastella esimerkiksi sitä, mikä asema kristitylle on lauseella ’Jeesus on syntien sovittaja’.
Kristityn elämä ilmentää, mikä merkitys tietyllä lauseella hänelle on. Tästä periaatteesta käsin on kuitenkin ymmärrettävä, että tällä tavalla me emme voi tyhjentävästi kuvata lauseen merkitystä yksilölle; voimme antaa esimerkkejä sanojen käyttötavoista tarkastelemalla, millä tavalla kristilliseen uskoon sitoutunut käyttäytyy tietyn lauseen perusteella. Hän panee kaiken toivonsa iankaikkisen elämän lahjasta lauseen ’Jeesus on syntien sovittaja’ varaan ja luottaa siihen, että lause on totta hänen kohdallaan. Lause antaa hänelle toivoa, joka vaikuttaa hänen toimintaansa, käyttäytymiseen ja emootioihin.
Tässä valossa on ilmeistä, että pyrkiessämme hahmottamaan lauseen merkitystä kristillisessä elämänmuodossa emme onnistu tehtävässä selvittämällä lauseen yksittäisten sanojen standardimääritelmiä sanakirjasta. Praksiksen kautta alamme hahmottaa lauseen uskonnollista merkitystä.
Todistepelin luonne
Kuten kaikilla elämänalueilla, myös jokaisella tieteenalalla on juuri sille ominainen kieli. Vaikka tieteenalojen kielten välillä on samankaltaisuutta eli perheyhtäläisyyksiä, tieteiden kielillä on myös eronsa. Niistä huolimatta tieteenalojen kielten yhteinen nimittäjä liittyy länsimaiseen tiedekäsitykseen. Sen mukaan tieteelliset väitteet on todistettava asianomaisen tieteen metodologian kannalta uskottavasti. Tiede on rationaalinen projekti, jossa nojataan tosiasioihin ja niiden varaan perustuvaan johdonmukaiseen päättelyyn. Siksi tieteiden kieliä voi kutsua todistepeleiksi tai todistekielipeleiksi.
Oikeudenkäytön ja oikeustieteen kielet ovat lähellä toisiaan. Molemmille on olennaista määrätyn tyyppisen todistepelin sääntöjen noudattaminen. Oikeuden kielipeliin kuuluvat esimerkiksi lauseet ’rangaistusta ei saa langettaa ilman lain säännöstä’ ja ’sopimus on pidettävä’. Oikeustieteessä selvitetään näiden peruslauseiden sisältöä ja suhdetta muihin termeihin ja ilmaisuihin yleisellä ja erityisellä tasolla sekä systematisoidaan peruslauseiden varaan rakentuvaa normistoa.
Koska lainsäädännöllä säännellään kattavasti yksilön toimintaa, jokainen ihminen osallistuu oikeudelliseen elämänmuotoon. Ihmisen käyttäytyminen osoittaa, mikä merkitys yksittäisellä oikeussäännöllä hänelle on. Lainvastainen menettely ei välttämättä tarkoita sitä, että ihminen pelaa muuta peliä kuin oikeudellista kielipeliä, koska oikeudellisessa kielessä on myös lauseita, joilla langetetaan seuraamuksia henkilöille, joiden todetaan rikkovan normia.
Jos henkilö ei välitä sopimusvelvoitteestaan, emme välttämättä sano, että hän ei pelaa sopimusoikeudellista peliä. Sopimuspelissä on sääntöjä, jotka ohjaavat elämänmuotoon osallistuvia tilanteissa, joissa sopimusvelvoite jää täyttämättä. Näitä sääntöjä on esimerkiksi laissa varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (228/1929).
Piispainkokouksen esityksen filosofiasta
Kielipelin luonteen käsittäminen on tärkeää, kun piispainkokouksen ehdotusta KJ:n muutoksiksi tarkastellaan. Esitykseen nimittäin sisältyy useita filosofisesti ongelmallisia seikkoja. Viittaan ensinnäkin tapaa, jolla esityksessä argumentoidaan sen puolesta, että kristillisen opin mukaisen avioliiton rinnalle säädettäisiin samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitosta.
Osa piispainkokouksen esityksen argumenteista on pragmaattisia. Osa perusteluista puolestaan viittaa täsmentämättömällä tavalla ”tieteeseen”. (Malk & Ruokanen 2024) Täsmentämätön viittaaminen ”tieteeseen” johtaa siihen, että perusteluja ei voi arvioida tieteellisesti. Piispainkokouksen esitys pyritään saamaan näyttämään todistepelin mukaiselta, mutta esityksen luonteesta johtuen KJ:n muutosesitys ei täytä todistepelin ehtoja.
Tähän liittyy filosofisesti tärkeä näkökohta. Koska kyse on kristillisen oppiin liittyvästä piispainkokouksen esityksestä, sen julkilausumattoman taustaoletuksen mukaan tieteelliset argumentit – ottamatta kantaa niiden totuusarvoon – ovat relevantteja kristillistä oppia koskevassa keskustelussa.
Ajatukseen liittyy kenties useampi ongelma. Viittaan yhteen. Evankelisluterilaisen kirkon itseymmärryksen mukaan kristillinen oppi ilmaistaan Raamatussa ja oppi esitetään systemaattisesti uskontunnustuksissa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Tästä KL 1:2.1:ssä säädettävästä ja KJ 1:1:ssä määrättävästä seuraa, että ilman lisäehtoa kristillinen oppi ei muutu pragmaattisilla tai tieteellisillä argumenteilla.
Jos kristillisen opin ajatellaan muuttuvan todistepelin siirroilla, on olennaista kysyä: Mitä kristillisen opin luonteesta oletetaan, jos alati itseään korjaavan tieteen tuloksia pidetään relevantteina perusteina muuttaa kirkon oppia? Kysymys on viime kädessä siitä, miten uskonnollisen kielipelin ja todistepelin välinen suhde käsitetään.
Jos uskonnollinen kielipeli sekoitetaan todistepelin kanssa, ajaudutaan sekaannuksiin ja uskonnollisen kielen luonne vääristyy. Käytännön tasolla uskonnollinen usko menettää ominaisluonteensa. Siteeraan ulkomuistista Heikki Kirjavaista, joka on käyttänyt kristillisen uskon ja todistepelin sekoittamisesta ilmaisua uskonnollinen uusmuovaus. Ymmärrettävästi tämänkaltaisiin muutoksiin liittyvät kirkkopoliittiset intressit.
Edellä olevaan viitaten filosofisille ongelmille on Wittgensteinin mukaan ominaista, että kielet sekoitetaan toistensa kanssa. Sekaannuksen synnyttyä filosofin tehtävä on osoittaa, miten ongelmaan on ajauduttu, ja filosofin tehtävä on osoittaa kärpäselle tien ulos pullosta, johon eläin on lentänyt ja josta se ei itse pääse ulos.
Kristillinen elämänmuoto ja muut elämänmuodot kohtaavat
Toinen filosofisesti merkityksellinen seikka piispainkokouksen esityksessä on kristillisen opin mukaisen uskonnolliseen praksikseen kuuluvantoimituksen (avioliittoon vihkimisen) sekoittaminen postmodernistisen elämänmuodon kanssa.
Kirjavainen (2023, s. 296) kuvaa alun perin vuonna 2012 ilmestyneessä artikkelissa kirkollisen kommunikaation muutosta. Kirjavaisen mukaan silloin, kun yhteiskunnallis-kulttuurinen kieli heijastuu toiseen kieleen ja määrittää sen merkityskriteereitä, niitä alkavat ohjata massojen elämänmuoto. Se ”sallii tasa-arvoisen tarpeentyydytyksen nimissä yksilöllisen arvovaihtelun”.
Huomautus on keskeinen.
Liberalismin vaikutuksesta tasa-arvoisesta tarpeentyydytyksestä seuraa postmodernistinen poliittinen ”kaikki käy” -kulttuuri, jossa kaikesta ajatellaan voitavan sopia. Uskonnollisessa kontekstissa muutos oppi ja elämä pyritään sopeuttamaan sellaiseen ajattelu- ja toimintatapaan, jossa kaikki sallitaan. Seuraukset ovat kristillisen elämänmuodon ristiriidat, kommunikaatiokatkot sekä mukautuminen kaiken hyväksyvän kulttuurin vaatimuksiin ja massojen elämänmuotoon. (Kirjavainen 2023, s. 296)
Vuosikausia sitten muistelen Helsingin piispa Eero Huovisen sanoneen suhtautuvansa kriittisesti kaikkiin erityisryhmille tarkoitettuihin messuihin. Piispallisella kaitsennalla ei ollut vaikutusta. Evankelisluterilaisen kirkossa järjestetään toistuvasti ”sateenkaarimessuja”. Onko tämä muuta kuin Kirjavaisen näkemää mukautumista ajan kulttuurin vaatimuksiin?
Jos kristillisen uskon kielipelin ja muiden kielipelien välistä eroa ei ymmärretä tai niiden sekoittamisen seurauksia ei hahmoteta, elämänmuodot ajautuvat ensin hankaukseen toisensa kanssa. Sitten elämänmuodot sekoittuvat ja kristillisen elämänmuodon termit saavat uusia tulkintoja. (Kirjavainen 2023, s. 297-298). Tämä muutos on kristillisessä kirkossa paraikaa menossa.
Vallalla on Kirjavaisen mukaan pyrkimys liittää postmodernistisen subjektin sisäistä maailmaa todellisuutena pitävä näkökanta uskonnolliseen todellisuuteen. Seurauksena on ei-dogmaattinen uskonnollisuus – tämän blogitekstin aiheen kannalta viime kädessä luopuminen kristillisen opin mukaisesta uskonnollisuudesta, jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista.
Elämänmuotojen sekoittuminen näkyy usein juuri siinä, että termeille ’tuomio’, ’armahdus’, ’pelastus’ pyritään antamaan pelkästään juridinen tai psykologinen tulkinta. (Kirjavainen 2023, s. 298)
Muutos näkyy piispainkokouksen esityksessä. Siinä teologiseen oppiin pohjautuvalle ’avioliiton’ käsitteelle annetaan oikeudellisen kielipelin mukainen varsin uusi tulkinta. Termiä ’avioliitto’ ei tulkita enää pelkästään tunnustuspykälän mukaisessa luterilaisen uskon kontekstissa. Lingvistisesti sama termi käsitetään samanaikaisesti avioliittolain (234/1929) 1-1 a §:n asettamissa puitteissa. Piispainkokouksen esityksessä puhutaan rinnakkaisista avioliittokäsityksistä.
Elämänmuotojen sekoittaminen johtaa uskonnolliseen sekaannukseen
Tässä kohti piispainkokouksen esityksessä tehdään systemaattisteologisesti poikkeuksellisen hämmentävä manööveri. Piispainkokouksen esityksessä sana ’avioliitto’ siirretään sen alkuperäisestä yhteydestä vailla termin siirtoa edellyttävää reflektiota sukupuolineutraaliin kehykseen. Tämän jälkeen piispainkokouksen esityksessä (s. 5) voidaan lausua avioliiton olevan
Jumalan luomaa hyvää todellisuutta, joka on yhteiskunnallinen järjestys ja jonka osapuolet tekevät lupautumalla toisilleen ja antamalla itsensä toisilleen. Avioliittoinstituutio, siihen liittyvät käytänteet, asenteet ja ihanteet ovat muuttuneet historian saatossa.
Esityksessä termi siirretään perinteisestä opillisesta miehen ja naisen välisen avioliiton kontekstista aiemmin tuntemattomaan samaa sukupuolta olevien väliseen suhteeseen. Käsitteen siirto toteutuu ohittamalla muun ohella luomisteologinen reflektio avioliiton juutalaiskristillisestä funktiosta. Siirron myötä alkuperäiseen avioliittoon liittyvät Jumalan siunaus ja lahjat siirtyvät sukupuolineutraaliin avioliittoon.
Termin siirtäminen kontekstista toiseen, käsitteen alkuperäisen merkityksen hylkääminen sekä joidenkin termiin liittyvien komponenttien siirtäminen sellaisenaan ja toisten määritteleminen uudelleen alkuperäisestä poikkeavalla tavalla on systemaattisteologisesti ja kielifilosofisesti epärationaalista. Menettelystä seuraa, että luterilaiseen uskonkäsitykseen omaksutaan vieraita elementtejä ja muovataan uusi uskonto. Tähän tehtävään kirkon piispoja ei ole asetettu.
Lähteet ja kirjallisuus
Lähteet
avioliittolaki (234/1929)
kirkkolaki (652/2023)
laki varallisuusoikeudellisista oikeustoimista (228/1929)
kirkkojärjestys (657/2021)
Piispainkokous 2/2024. 12.3.2024.
Piispainkokous 3/2024. 10.4.2024.
Salomäki, Matti: Piispa Matti Salomäen eriävä mielipide 12.3.2024.
Kirjallisuus
Eskola, Timo: Piispojen esityksen ristiriidat – ensimmäinen yhteenveto. Eskolatologiaa. Dosentti Timo Eskolan mietteitä teologiasta ja kirkosta. 25.3.2024.
Kirjavainen, Heikki: Muutama huomautus liturgian filosofiasta. – Kirkon uudistusten teologia. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirja 1991. Toim. Kari Kopperi, STKSJ 174. Helsinki. 1991, s. 43-56.
Kirjavainen, Heikki: Postmoderni teologia. – Teologian uudet virtaukset. STKS:n symposiumissa marraskuussa 2003 pidetyt esitelmät. Toim. Lassi Larjo. STKSJ 241. Helsinki, s. 168-182.
Kirjavainen, Heikki: Kirkollisen kommunikaation hovikelpoisuus. Teologinen Aikakauskirja. Vol. 117. Nro 3. 2012, s. 292-300. Julk. 1.11.2023 verkossa.
Malk, Markus: Kirkkolainsäädännön tulkintaedellytykset ja päätöksenteko kirkkotilan käytöstä. Julkaistu 5.3.2024. Blogi oikeusjafilosofia.wordpress.com.
Malk, Markus: Piispainkokouksen esitys kirkkojärjestyksen muuttamiseksi ja kirkon säädösvalmistelun puutteet. Julkaistu 24.3.2024. Blogi oikeusjafilosofia.wordpress.com.
Malk, Markus & Ruokanen, Miikka: Piispainkokouksen esitys on opillinen päätös ilman opillisia perusteluja. Vierasblogi. 19.4.2024. Kotimaa.fi.
Language game (philosophy). Viimeksi päivitetty 26.3.2024. Wikipedia.
Philosophy of language. Viimeksi päivitetty 17.4.2024. Wikipedia.
Ruokanen, Miikka: Piispojen ehdotus avioliitosta on riski kirkolle. Mielipide. Helsingin Sanomat. 16.3.2024.
Vasko, Timo; Uskonnot uudistuvan lähetysteologian ongelmana. – Kirkon uudistusten teologia. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirja 1991. Toim. Kari Kopperi, STKSJ 174. Helsinki. 1991, s. 135-154.
Wittgenstein, Ludwig: Philosophical Investigations. The English Test of the Third Edition. Translatede by G. E. M. Anscombe. Basil Blackwell & Mott, Ltd. New York. 1958.
Oikeus ja filosofia 