Kristityksi kääntyminen kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen pakolaisstatuksen kannalta

Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) käsittelemässä jutussa 2019:18 punnitaan afganistanilaistaustaisen ihmisen oikeutta turvapaikkaan, kun hän ei kotimaastaan lähdön aikaan ja kohdemaahan päästyään täyttänyt ulkomaalaislaissa (301/2004) tarkoitettavia pakolaisstatuksen myöntämisen edellytyksiä, mutta Suomessa kielteisen turvapaikkapäätöksen saamisen jälkeen hän oli kertonut kääntyneensä kristityksi. Kristityksi kääntyminen (konversio) johtaisi hänen vainoamiseen, mikäli hänet palautettaisiin kotimaahansa.

Tapaukseen liittyy useita kiinnostavia kysymyksiä. Oikeudellisessa katsannossa keskeinen asia jutussa on ns. sur place -problematiikka. Yleisesti ilmaisulla viitataan ihmiseen, ”joka alkuperäismaasta lähtiessään ei ole pakolainen, mutta josta sittemmin tulee sellainen”. EU-kontekstissa sur place -tapaksille myönnetään pakolaisasema kansainvälisen vainon perusteella. Teologisesti tapaus on kiinnostava, koska tuomioistuin esittää ratkaisussaan teologisia päätelmiä. Viittaan tässä oikeustapausta koskevassa resensiossani tapauksen oikeudellisiin ja teologisiin näkökohtiin.

Tapauksen taustaa

Valittaja oli valittanut Helsingin hallinto-oikeuteen Maahanmuuttoviraston 21.10.2016 tekemästä päätöksestä. Siinä hylättiin valittajan turvapaikkaa ja oleskelulupaa koskeva hakemus ja hänet päätettiin käännyttää Afganistaniin. Hallinto-oikeus hylkäsi valituksen.

KHO:n päätöksestä ilmenevät Helsingin hallinto-oikeuden ratkaisun tausta ja perustelut. Turvapaikanhakija oli kotimaassaan eläessään ollut muslimi, jota yritettiin värvätä talebanien tai isiksen joukkoihin. Kieltäydyttyään rekrytoinnista hänet uhattiin tappaa. Saamatta viranomaisilta apua uhkailujen johdosta hän pakeni. Valittajan mukaan uhkailu jatkuisi, mikäli hän palaisi Afganistaniin.

Kotimaassaan valittajalla ei ollut mahdollisuutta kyseenalaistaa uskontoaan. Matkalla Eurooppaan ja päästyään Suomeen hän oli kiinnittänyt huomiota kristittyjen rakkauteen toisin uskovia kohtaan. Suomessa hän alkoi tutustua kristinuskoon ja kävi evankelisluterilaisen kirkon papin luona. Häneltä valittaja sai farsinkielisen Raamatun. Tutustuttuaan laajemmin kristinuskoon valittaja kääntyi kristityksi. Sittemmin hänet kastettiin. Koska hän tunnustaa kristinuskoa, hän uskoo tulevansa tapetuksi, jos joutuu palaamaan Afganistaniin.

Hallinto-oikeuden suullisessa käsittelyssä ilmenneen mukaan uskonnolla on merkitystä hänen elämässään:

Valittaja on tehnyt vertailua kristinuskon ja islamin välillä, ja hän on todennut, että kristinusko on hänelle parasta. Valittaja kuuluu uskonlahkoon, mutta hänen mielestään eri kristinuskon suuntauksilla ei ole eroja. Sen jälkeen, kun valittaja tuli uskoon, hän tunsi rauhallisuutta ja vapautuneisuutta. Kasteen jälkeen valittajasta tuntui, että hän oli syntynyt uudelleen, saanut syntinsä anteeksi ja saanut iankaikkisen elämän.

Saatuaan kasteen valittaja kertoo soittaneensa Afganistaniin isälleen. Isä oli vastannut joutuvansa poikansa menettelyn vuoksi häpeään kotialueellaan ja sanoi, että valittaja ei ole enää hänen poikansa. Läheiseltä ihmiseltä saamastaan kielteisestä palautteesta huolimatta valittaja haluaa kertoa kaikille olevansa kristitty. Viitteenä tästä on lehdessä julkaistu juttu henkilöstä kääntymyksensä jälkeen.

Yksittäisiä turvapaikkahakemuksia tutkittaessa olennaista on lähtömaata koskeva maatieto. Sillä tarkoitetaan arviota sen maan oloista, jossa määrättyyn ryhmään kuuluvat ihmiset saattavat joutua kärsimään vainoa. Maatiedolla on merkitystä henkilön turvapaikkastatuksen arvioinnin kannalta.

Afganistania koskevan maatiedon perusteella valittajalla oli vaara tulla tapetuksi tai rangaistuksi, koska hän ei liittynyt rekrytoivaan ryhmään. Vaikka Afganistanin perustuslaillinen uskonto on islam, muiden uskontojen harjoittaminen on lainsäädännön asettamissa rajoissa sallittua. Islamista luopumisesta kuitenkin rangaistaan kuolemalla.

Maahanmuuttoviraston päättelyketjun puutteita

Kun turvapaikkapäätös tehtiin, Maahanmuuttovirastossa katsottiin, että taleban ja isis eivät ole enää kiinnostuneita valittajan rekrytoimisesta. Viranomaisarvion mukaan järjestöt eivät uhkaa valittajan henkeä, vaikka hän palaisi kotimaahansa. Tässä yhteydessä Maahanmuuttoviraston virkamiestyön sisäisen johdonmukaisuuden kannalta on huomion arvoista, että virkavastuulla toimiva virkamies voi päätöksessä ennustuksen tulevaisuudesta. Siitä, että terroristit eivät ole enää olisi kiinnostuneita yksittäisen ihmisen rekrytoimisesta, ei voi päätellä, että terroristit eivät haluaisi kostaa tai rankaista häntä terroristiryhmään liittymättömyyden johdosta.

Valittajan toimintaa Suomessa kuvatessaan Maahanmuuttovirasto pitää selvänä, että hän on osallistunut jumalanpalveluksiin ja osoittanut kiinnostusta kristinuskoa kohtaan. Näistä tosiseikoista esitetään yllättävä johtopäätös:

Maahanmuuttovirasto on kuitenkin katsonut, että valittajan kristinuskoon kääntymiseen ei liity vakaumuksellisuutta tai hengellisyyttä, vaan valittaja on kääntynyt kristinuskoon edistääkseen turvapaikkahakemustaan. Maahanmuuttovirasto ei ole hyväksynyt, että valittaja olisi vakaumuksellinen kristitty ja että hän voisi joutua Afganistaniin palatessaan elämään uskonnollisen vakaumuksensa vastaisesti.

Sitaatissa esitettävään sisältyy kenties useita ongelmia. Viittaan niistä kahteen. Yhtäältä yksilön ulkoisen käyttäytymisen perusteella on mahdoton esittää objektiivista arviota – jollaiseen hallinnollisen ja oikeudellisen päätöksenteon täytyy perustua – henkilön uskonnollisesta vakaumuksesta. Kristityksi kääntymisen motiivin redusoiminen käyttäytymisestä joksikin muuksi kuin henkilön kuvailemaksi edellyttää sinänsä mielenkiintoisia oletuksia yksilön toiminnasta – etenkin, jos henkilö käyttäytyy tavalla, jolla ”keskivertokristityn” voidaan olettaa käyttäytyvän.

Avoin päätöksenteko edellyttäisi, että kyettäessä jostain johtamaan (viraston kielessä käytetään termiä katsoa) ihmisen motiivi kääntyä kristityksi, käyttäytymisessä ilmenevät seikat ja ”katsomisessa” käytettävät kriteerit tuotaisiin julki. Teoreettinen ongelma tällaisessa on tietenkin se, että henkilö a voi tehdä teon p riippumatta siitä, onko hänen motiivinsa m vai n. Edelleen nämä motiivit voivat olla toisensa poissulkevat tai sitten eivät. Viranomaisen tulisi avata päättelyketju, jolla voidaan selvittää, että valittajan toimintaa motivoi n, vaikka hän sanoo sen olevan m.

Arvioitaessa valittajan kertomuksen uskottavuutta olisi toisaalta huomattava, että hiljattain kääntyneen ja kristinuskon opillisiin kysymyksiin oletettavasti perehtymättömän ihmisen ei ole mielekästä olettaa kykenevän kuvaamaan konversiotaan ja uskonnollista vakaumustaan adekvaatisti. Ihminen saattaa kuvata kääntymystään vaikkapa siten, että ulkoisen hädän hetkellä hän rukoili Jumalaa ja sai häneltä avun; ja siksi hän on nyt kristitty.

Teologista kieltä osaamaton kuvaa kääntymystään, vaikka häneltä puuttuvat sanat sen ilmaisemiseen. Koska kieli asettaa Ludwig Wittgensteinia mukaillen maailman rajat, miten ihminen kykenee kuvaamaan tapahtumaa, joka ei aiemmin kuulunut hänen maailmaansa? Ajan myötä kristitty omaksuu laajemmin uskonnollista kieltä, jota hänen viitekehyksessään käytetään, ja pystyy kuvaamaan kääntymystään ”uudella kielellä”.

Viranomaisen teologisen kompetenssin rajallisuus

Systemaattisteologinen kuvaus konversiosta poikkeaa yleensä siitä, miten yksilö kertoo tapahtuneesta. Opillisessa viitekehyksessä konversioon liittyy esimerkiksi sellaiset termit kuten ’armo’, ’laki’ ja ’evankeliumi’. Tällaisen terminologian hallitsemista ei voi edellyttää äskettäin kääntyneeltä ihmiseltä, jonka aiempi uskonnollinen viitekehys on islam.

Yleisellä tasolla voidaan huomauttaa, että kääntyminen kristityksi kielteisen turvapaikkapäätöksen saamisen jälkeen ei loogisessa mielessä ole argumentti hänen kääntymiskertomuksensa uskottavuutta vastaan. Uskonnollista kääntymystä voi edeltää esimerkiksi psykologisesti havaittavia seikkoja, kuten ahdistusta, pelkoa ja kokemusta uhattuna olemisesta. Ajatus kotimaahan paluusta siihen liittyvine ahdistuksineen voi johtaa ihmisen hakemaan turvaa, lohdutusta ja apua Jumalalta, josta Raamatussa kerrotaan – siis kääntymään hänen puoleensa. Vaikka valittaja olisi kääntynyt kristityksi kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen, kääntymys voi loogisessa merkityksessä olla aito. Viranomaisterminologiaa lainaten hän voi olla vakaumuksellinen kristitty.

En tiedä, kuinka paljon Maahanmuuttovirastolla ja hallinto-oikeudella on teologista kompetenssia arvioida yksilön uskonnollisen vakaumuksen uskottavuutta ja seurauksia, joita teologisella konversiolla ajatellaan olevan. Luottamus osaamiseen on vahva. Maahanmuuttovirasto arvioi henkilön konversion uskottavuutta, joskin tarkastelu jää kevyeksi. Kysymyksenasettelussaan virasto keskittyy yksilön motiiveihin – oikeudellisessa tarkastelussa muuhun kun ei tahdota kyettävän.

Viraston mukaan valittajan kääntymys kristityksi Afganistanista lähdön jälkeen ”saattaa kuitenkin nostaa esille [islamista] luopumisen todelliseen tarkoitukseen ja vakaumuksen uskottavuuteen liittyviä kysymyksiä”. Lauseen muotoilu on niin varovainen, että huomautus luo epävarmuuden varjon kaikelle lauseeseen liittyvälle. Kaste ”ei lähtökohtaisesti ole riittävä selitys aidosta kristinuskoon kääntymisestä”. Asiallisesti virasto esittää teologisen väitteen, joka täytyisi perustella. Jos kyse olisi sylilapsesta, olisiko kaste silloin riittämätön ”selitys” kääntymisestä kristinuskoon?

Maahanmuuttoviraston esittämää teologista luonnehdintaa vasten voidaan viitata luterilaisen teologian perusteisiin. Lähtökohtaisesti juuri kasteessa pakanasta tulee kristitty. Kasteessa ihminen liitetään kristilliseen kirkkoon. Hänestä tulee paikallisseurakunnan jäsen. Oikeudellisessa mielessä Maahanmuuttovirasto näyttää edellyttävän kristityltä enemmän kuin mitä kirkkolain (1054/1993) 1:3.1:ssä säädetään.

Ymmärrän toki sen, mitä Maahanmuuttovirasto ”ajaa takaa”. Aikuinen ihminen voi teeskennellä uskovaa ja käydä kasteella disponoituneena siihen täysin väärällä tavalla. Martti Lutherin kasteteologiaa käsittelevässä tutkimuksessa Eero Huovinen huomauttaa, että Jumalan sana ja kasteen sakramentti voivat muuttaa yhtä lailla kasteen vaikutusta vastustavan aikuisen kuin lapsen niin, että ei-uskovasta tulee uskova kristitty. Tässä viitekehyksessä evankelisluterilaisessa kirkossa kastettua aikuista tulisi lähtökohtaisesti pitää kristittynä. Maahanmuuttovirasto kuitenkin epäilee, että valittajan kristillinen vakaumus ei ole todellinen. Voidaanko hallinnollisessa päätöksessä – tässä päätöksellä pakolaisstatuksesta – argumentoida väitteellä p, jonka totuusarvoa on hallinnollisessa päätöksenteossa mahdoton määrittää?

Hallinto-oikeuden argumentaation puutteellisuudesta

Sosiaalisessa todellisuudessa ilmeisempää tapaa liittyä kristilliseen kirkkoon kuin kasteen sakramentin vastaanottaminen ei ole. Kaste on ulkoinen merkki muslimiyhteisölle siitä, että henkilö on hylännyt islamin ja kääntynyt kristityksi. Hallinto-oikeus näyttää arvioitaan esittäessään ohittaneen turvapaikanhakijaan liittyvän varhaisemman uskonnollisen kontekstin.

Maahanmuuttoviraston mukaan valittajan motiivia kääntyä kristityksi on arvioita muun muassa vaikutuksilla, joita kääntymyksellä henkilön elämässä on. Pelkään, että Maahanmuuttovirasto kulkee tältä osin kentällä, jossa viranomaisen teologinen tietämys on ohut. Maahanmuuttovirasto operoi sellaisen teologisen opinkohdan parissa, jota kutsutaan pyhitykseksi. Tarkastelematta lähemmin kristityn elämään liittyviä opillisia kysymyksiä viittaan ilman teologista tietoakin ymmärrettävään seikkaan, että ihmisen ulkonaiset teot sinänsä eivät osoita, onko hän uskova vai ei. Toistaen edellä esittämäni teko p voidaan loogisesti johtaa vastakkaisista motiiveista m ja n käsin.

Hallinto-oikeuden mukaan tarvetta punnita hakijan motiivia korostaa se, että moni Afganistanista lähtenyt ja Suomeen päätynyt ihminen on ilmaissut kääntyneensä kristinuskoon. On jossain määrin turhauttavaa, että tuomioistuin pohdiskelee yksittäistapausta yleisellä tilastollisella näkökohdalla. Toisessa yhteydessä väitettä, että määrättyyn etniseen tai uskonnolliseen ryhmään voidaan predikoida s, pidettäisiin rasistisena. Loogisessa mielessä valittajan kertomuksen uskottavuutta sinänsä ei heikennä se, vaikka ”huomiota herättävän paljon” afgaanimuslimeja olisi kääntynyt turvapaikkaprosessin aikana kristityiksi.

Hallinto-oikeuden mukaan valittaja on turvapaikkapuhuttelun ja suullisen käsittelyn aikana ilmaissut vain yleisellä tasolla motivaationsa kääntyä kristityksi. Edelleen ”hänen kertomuksestaan [ei] ole havaittavissa erityisen syvällistä eikä omakohtaista kristinuskon omaksumista”. En tiedä, kuinka paljon hallinto-oikeus on käyttänyt tässä yhteydessä teologista asiantuntemusta ja verrannut kuultua esimerkiksi keskivertorippikoululaisen käsitykseen kristillisen opin sisällöstä sen jälkeen, kun hänet on konfirmoitu, ts. hän on vahvistanut halunsa elää kristillistä elämää. Pitäisin tältäkin osin keskeisenä niiden kriteereiden julkilausumista, mitä soveltaen hallinto-oikeus arvioi, milloin henkilö on omaksunut kristinuskon syvällisesti ja omakohtaisesti.

Poliisin turvapaikkatutkinnassa hän oli nimenomaisesti ilmoittanut haluavansa kääntyä kristinuskoon… Se, että valittaja on turvapaikkapuhuttelussa ja suullisessa käsittelyssä kertonut tuntevansa rauhallisuutta ja kohtelevansa ihmisiä hyvin uskoontulon jälkeen, ei vielä sellaisenaan osoita aitoa kristinuskon mukaista vakaumusta. Valittajan kertomuksen perusteella on välittynyt kuva siitä, että hän on osallistunut [seurakunnan] tilaisuuksiin osaltaan niiden yhteisöllisen, välittävän ja hyvän ilmapiirin vuoksi. Tilaisuuksiin osallistuminen ei myöskään itsestään osoita aitoa kristinuskoon kääntymistä tilanteessa, jossa valittaja on kääntynyt kristinuskoon turvapaikkaa haettuaan ja turvapaikkaa koskevan asian käsittely on edelleen kesken.

Vaikka valittajan mukaan hänen isänsä on suhtautunut konversioon suuttumalla ja kertonut kokevansa poikansa kääntymyksestä häpeää, hallinto-oikeus katsoo, että asiassa ei ”ole tullut ilmi, että valittajan perhe uhkaisi valittajaa kääntymisen johdosta”. Hallinto-oikeus ei pitänyt uskottavana sitä, että isä olisi kertonut kylässään poikansa kääntymisestä kristityksi. Nämä seikat ovat ymmärrettävästi johdettavissa todistelusta. Koska näyttöä ei ole, hallinto-oikeus ei oleta asiassa muuta.

Esitetyn jatkoksi hallinto-oikeus esittää hämmentävän tulkinnan siitä, millaista kristityn elämän islamilaisessa kontekstissa voisi olla ja kuinka valittaja voisi elää Afganistanissa kristittynä:

Edellä todetun perusteella asiassa on epäuskottavaa, että valittajan vakaumus edellyttäisi kristinuskon harjoittamista tunnustuksellisesti tai muutoin huomiota herättävällä tavalla hänen kotimaassaan.

Huomautuksen taustalla saattaa vaikuttaa epätietoisuus uskonnollisen uskon yhteisöllisistä vaikutuksista. Usko ilmenee rakkautena, joka kohdistuu kristityn lähimmäisiin. Tässä mielessä kristillisen uskon tunnustamisella on sosiaalinen funktio. Toisaalta hallinto-oikeuden esittämän näkemyksen sisältöön saattaa vaikuttaa länsimainen käsitys individualistisesta uskonnon harjoittamisesta. Länsimaissa uskonnosta on tullut yksityisasia. Globaalissa kontekstissa tällaista länsimaissa omaksuttua uskonnon harjoittamisen tapaa voidaan kuitenkin pitää poikkeuksellisena.

Hallinto-oikeuden mukaan ulkomaalaislain 146 §:ssä tarkoitettava ”kokonaisharkinta ei anna aihetta katsoa asiaa toisin”. Siksi ”valittaja on voitu määrätä käännytettäväksi Afganistaniin”.

Tuomioistuinten ratkaisujen välillä tehtyjä päätöksiä sekä KHO:n ratkaisu

KHO otti asian käsiteltäväkseen ja antoi 21.12.2017 asiassa välipäätöksen. Siinä kiellettiin valittajan maasta poistamisen täytäntöönpano. Maahanmuuttovirasto myönsi valittajalle 13.9.2018 oleskeluluvan Suomessa hänen avioiduttua suomalaisen kanssa.

Oikeustapausta ratkaistessaan KHO kumosi hallinto-oikeuden ja Maahanmuuttoviraston päätökset. Asia palautettiin jälkimmäisen uudelleen käsiteltäväksi.

KHO:n ratkaisun perusteluja

Juttua koskevan ratkaisun perusteluissa KHO viittaa mm. ulkomaalaislain 87 b §:ään. Sen mukaan arvioitaessa hakijan pelkoa joutuvansa vainotuksi on merkityksetöntä, ”onko hakijalla todellisuudessa… uskontoon… liittyviä piirteitä, jotka johtavat vainoon, jos vainon harjoittaja kuitenkin arvioi hakijalla olevan tällaisia piirteitä”. Edelleen ulkomaalaislain 88 b §:n mukaan pelko joutua vainotuksi ”voi perustua kotimaasta tai pysyvästä asuinmaasta lähdön jälkeisiin tapahtumiin tai sellaisiin toimiin, joihin hakija on lähtönsä jälkeen osallistunut”.

Edellisessä lainkohdassa esitettävän kriteerit täyttyvät esimerkiksi, kun muslimiyhteisössä yksittäisen ihmisen epäillään olevan kristitty ja häntä aletaan vainota asian vuoksi. Jälkimmäisessä lainkohdassa säädetään nimenomaisesti sur place -periaatteesta: jos jostain maasta paennut muslimi kääntyy maan rajan taakseen jätettyään kristityksi ja tämän johdosta häntä saatetaan vainota lähtömaassaan, yksilölle tulisi myöntää pakolaisstatus. – Lisänäkökohta viittaan siihen oikeudellisesti kiinnostavaan ongelmaan, että tulisiko henkilön pakolaisstatus peruuttaa, jos hän mahdollisesti myöhemmin luopuisi kristinuskosta? Tällöinhän henkilöön ei olisi enää sovellettavissa sur place -periaatetta.

Edelleen KHO referoi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n ohjeistusta turvapaikkahakemusten käsittelijöille (sic!). Kotimaasta lähdön jälkeisissä sur place -tapauksissa ”UNHCR ohjeistaa kiinnittämään huomiota erityisesti hakemuksen uskottavuuteen sekä kääntymisen aitouteen ja olosuhteisiin, joissa kääntyminen tapahtuu”.

Hallinto-oikeus on muun ohella edellä esitetyllä tavalla pyrkinyt selvittämään hakijan konversion motiiveja ja sen vaikutuksia hänen elämäänsä. Tarkoitushakuinen kääntymys ”ei luo perusteltua pelkoa kohdata vainoa hakijan kotimaassa, jos toiminnan opportunistisuus on ilmeistä kaikille ja toiminnasta ei seuraisi haitallisia seuraamuksia henkilön palatessa”. Samalla on korostettava, että opportunistinen kääntymys johtaa kansainvälisen suojelun myöntämiseen, mikäli hakija voi perustellusti pelätä vainoa.

KHO:n päätelmät

KHO liittyy hallinto-oikeuden näkemykseen, jonka mukaan valittajan kuvaus kristinuskoon kääntymisen motivaatiosta on yleisluonteinen ja kertomus ei ilmennä ”erityisen syvällistä eikä omakohtaista kristinuskon omaksumista”. Vaikka valittaja voisi harjoittaa kristinuskoa Afganistanissa huomiota herättämättömällä tavalla (jota pidän uskonnon sosiaalisen funktion kannalta tietyssä mielessä ”epäkristillisenä”), KHO huomauttaa välttämättömänä lisänäkökohtana sen arvioimista,

onko valittajalla perusteltu pelko joutua vainotuksi sen vuoksi, että mahdollinen vainon harjoittaja arvioi valittajalla olevan vainoon johtavia uskontoon liittyviä piirteitä riippumatta siitä, onko valittajalla todellisuudessa tällaisia piirteitä.

KHO näyttää tarkastelevan konversioproblematiikkaa ja kristilliseen elämään liittyviä kysymyksiä olennaisesti perustellummin ja avoimemmin kuin Helsingin hallinto-oikeus. Koska valittajan perhe, jolla on merkittävä asema ja uskonnollinen tausta kotiseudullaan Afganistanissa, tietää hänen kääntymisestä, ”perheenjäsenen kristityksi kääntymiseen voidaan olettaa suhtauduttavan jyrkemmin kääntymisen syvällisyydestä tai aitoudesta riippumatta”. KHO:n mukaan näissä oloissa valittajan perheen Afganistanissa mahdollisesti aiheuttamia vakavia oikeudenloukkauksia ei voi sulkea pois ottaen lisäksi huomioon, että valittaja avioitui sittemmin vakaumuksellisen kristityn kanssa. KHO pitää ilmeisenä, ”että valittajalla olisi kotialueelleen palatessaan perustellusti aihetta pelätä joutuvansa perheensä ja lähiyhteisönsä taholta vainotuksi” tavalla, josta ulkomaalaislain 87.1 §:ssä säädetään.

Koska asiassa ei aiemmin oltu pohdittu hakijan mahdollisuutta Afganistanissa sisäiseen pakoon, KHO ei ensi asteena ottanut ongelmaan kantaa. Henkilön pakolaisstatusta koskevan kysymyksen osalta asia palautettiin Maahanmuuttoviraston käsittelyyn.

Edit. Korjattu muutama tekninen virhe 29.8.2023.