Velvollisuuksista ja oikeuksista kirkollisessa viranhoidossa

Maaliskuussa 2017 voimaan tullut avioliittolain (234/1929) 1.1 §:n muutos mahdollistaa samaa sukupuolta olevien ihmisten vihkimisen avioliittoon. Aiheesta on keskusteltu sekä julkisuudessa yleisesti että spesifisesti Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Jälkimmäisellä foorumilla käytävää keskustelua motivoi osaltaan se, että aviopari voidaan avioliittolain 14.2 §:n mukaan vihkiä kirkossa ja 17.1,1 §:n mukaan vihkimisen saa toimittaa pappi.

Keskeinen kysymys kirkon sisäisessä keskustelussa on ollut, millä tavalla kirkossa tulisi reagoida avioliittolain muutokseen. Keskustelu lain muutoksen vaikutuksista ei ole jäänyt mielipidekirjoitusten tasolle. Kysymystä on pohdittu myös virallisesti. Sitä tietyssä mielessä ”edellyttää” avioliittolain 16.1 §:ssä säädettävä. Säännöksen mukaan kirkko päättää itsenäisesti kirkollisesta avioliittoon vihkimisen ehdoista ja muodoista.

Avioliittolain 1.1 §:n muutosta koskevista esitöistä ilmenee, että säännöstä muutettaessa ei haluttu puuttua kirkon autonomiaan päättää omista asioistaan. Lain 1.1 §:n muutosta koskevassa kansalaisaloitteessa ja kansalaisaloitteesta laaditussa lakivaliokunnan mietinnössä expressis verbis jätetään avoimeksi, mitä edellytyksiä uskonnolliset yhdyskunnat lain muuttamisen jälkeen aviopuolisoilta edellyttävät (M 10/2013 vp, s. 1, 8; LaVM 14/2014 vp, s. 9-10).

Käytännössä samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitto-oikeutta ajaneet kansalaisaloitteen laatijat – samoin eduskunta lainsäätäjänä – pitäytyvät periaatteessa, jonka mukaan valtio ja kirkko pidetään toisistaan erillään. Valtion tehtävä ei ole määritellä, millä tavalla kirkossa käsitetään kirkolliset toimitukset.

Vallitsevan oikeustilan mukaan samaa avioliittolain 1.1 §:ä sovelletaan vihittäessä pari maistraatissa ja vihittäessä pari kirkossa. Siviilivihkimisen ja kirkollisen vihkimisen oikeusvaikutukset aviopareille ovat identtiset. Vaikka sovellettava säännös on sama, lainsäätäjä pitää mahdollisena, että siviilivihkimisen ja kirkollisen vihkimisen edellytykset poikkeavat toisistaan.

Kirkon sisäisessä keskustelussa seurakuntien ja pappien valvojat ja ylimmät kaitsijat eli piispat (ks. heidän asemasta kirkkolain (1054/1993) 18:1; kirkkojärjestyksen (1055/1993) 18:1.1) ovat päätyneet siihen, että kirkossa pitäydytään klassiseen avioliittokäsitykseen avioliittolain 1.1 §:n muutoksen jälkeen. Kanta ilmenee Piispainkokouksen kirjeessä 1/2016 kirkolliskokoukselle:

Vaikka Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vihkimisen käytännöt eivät muutu avioliittolain muuttuessa…

Avioliittolain muutos ei muuta kirkon avioliitto-opetusta ja vihkimiskäytäntöjä…

Linja ei ole kaikille sopinut. Kirkon sisäinen keskustelu ja piispojen tahdonilmaisun reseptio ovat epäonnistuneet. Piispan kirkkojärjestyksen 18:1.2,2:n mukainen velvollisuus valvoa, että hiippakunnan papisto tekee työnsä asianmukaisesti, on epäonnistunut. Irtiotot kirkon ykseyttä kirkkojärjestyksen 18:1.2,1:n mukaan vaalivien piispojen kannasta ovat johtaneet lopulta siihen, että kirkko ei enää kykene ratkaisemaan ongelmaa sisäisesti.

Kun kirkon sisäinen viestintä ei enää toimi, kirkossa on nähdäkseni ajauduttu kriisiin. Aikanaan raamattukeskustelua käydessään professori Tuomo Mannermaa luonnehti kirkon sisäistä keskustelua: kun ensisijaisesti opetusviran – viime kädessä piispan – vastuulla oleva kirkon sisäinen kommunikaatioprosessi teologisten virtausten ja kirkon opin välillä epäonnistuu, ”yksi kirkossa vaikuttava teologinen fraktio ja suuntaus joutuu ottamaan opetusviran tehtävät itselleen; ts. se joutuu vaatimaan kirkon uskon puhtautta… teologinen keskustelu eri teologisten suuntausten välillä muuttuu näiden suuntausten väliseksi voimapolitiikaksi.” (Paralleeleja. Lutherin teologia ja sen soveltaminen. Helsinki. 1993, s. 172-173) Viittaan tapaukseen, jossa kirkon sisäinen voimapolitiikka on muuttunut kirkkopolitiikaksi, jossa keskustelua ei enää ohjaa kirkon opetusvirka.

Homoparin vihkiminen, tuomiokapitulin varoitus ja asianomistajan valitus hallinto-oikeuteen

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus (P-SHaO) on päätöksessään (19/0272/2) 13.6.2019 ottanut kantaa tapaukseen, jossa Árpád Kovács -niminen Oulussa työskentelevä evankelisluterilaisen kirkon pappi oli 5.8.2017 vihkinyt samaa sukupuolta olevat henkilöt avioliittoon. Oulun hiippakunnan tuomiokapituli antoi hänelle kirkkolain 5:3.1:ssä tarkoitettavan varoituksen. Tuomikapitulin mukaan hän oli menetellyt pappisviran velvollisuuksien ja pappislupauksen vastaisesti.

Pastori Kovács ei tyytynyt tuomiokapitulin ratkaisuun. Hän ei käynyt keskustelua enää kirkon sisällä, vaan vei lähtökohtaisesti kirkon sisäisen asian tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kovács edellytti hallinto-oikeudelta, että tuomiokapitulin päätös kumotaan ja asia palautetaan tuomiokapitulin käsiteltäväksi. Toissijaisesti hän vaati kirjallisen varoituksen poistamista. Hän perusteli kantaansa mm. sillä, että avioliittolain edellä mainitun muutoksen myötä oikeustila muuttui epäselväksi siltä osin kuin kyse on samaa sukupuolta olevien ihmisten kirkollisesta vihkimisestä.

Pastori Kovácsin mukaan kirkkolaissa ei säädetä ja kirkkojärjestyksessä ei määrätä avioliittoon vihittävien sukupuolesta. Kirkossa ei ole päätetty avioliittoinstituution rajaamisesta eri sukupuolta oleviin. Hänen mielestään piispojen ohje vihkimisen rajaamisesta eri sukupuolta oleviin pareihin on ”sekä vastoin kirkon järjestystä että vallitsevaa käytäntöä vihkiä kaikki kirkon jäsenet, jotka ovat käyneet rippikoulun”. Avioliiton rajaaminen eri sukupuolta oleviin pareihin edellyttää Kovácsin mielestä kirkolliskokouksen päätöstä.

Edelleen Kovács katsoo avioliittoon vihkimisen virkatoimeksi, jossa pappi toimii virkamiehenä ottamatta kantaa avioparin sukupuoliin. Vihkiessään avioparin pappi täyttää virkavelvollisuutensa. Näissä oloissa papin ”oikeus ja jopa velvollisuus” on vihkiä sitä pyytävät pariskunnat. Kovácsin mielestä piispojen antama ohjeistus asiassa ei ole perustuslain mukainen. Siksi pappi ei voi noudattaa piispojen ohjetta.

Hallinto-oikeuden argumentaation pääkohtia

P-SHaO toteaa pastori Kovácsin valitusta koskevassa päätöksessä aivan oikein, että yhtäältä kirkkojärjestyksen mukaan kirkollisten toimitusten on oltava kirkon tunnustuksen mukaiset. Toisaalta avioliittoon vihkimisessä noudatetaan, mitä toimitusten kirjassa määrätään. Vihkikaava edellyttää parin olevan morsian ja sulhanen. Kaavan mukaan vihkivä pappi kysyy heiltä, ottaako sulhanen toisen ihmisen aviovaimoksi ja ottaako morsian toisen ihmisen aviomieheksi.

Edelleen P-SHaO on oikeassa huomauttaessaan, että uskonnollisten yhteisöjen mahdollisuudesta päättää uskonnollisista toimituksistaan, kuten avioliittoon vihkimisestä, säädetään avioliittolain 16 §:ssä. Tuomioistuimen mukaan ”kirkollisen vihkimisen muut [kuin 15 §:ssä säädettävät] ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan”:

Evankelis-luterilaisella kirkolla on siten oikeus valita vapaasti kirkollisen vihkimisen ehdot ja muodot. Kirkon on kuitenkin uskontoa harjoittaessaan noudatettava voimassaolevaa lainsäädäntöä.

Hallinto-oikeuden mukaan virkatehtäviä tehdessään pappi noudattaa lakia, sen nojalla annettuja säännöksiä ja määräyksiä, joita työnantaja direktio-oikeudellaan viranhaltijalle antaa. Näiden sinänsä kiistattomien premissien luettelemisen jälkeen P-SHaO:n päätöksessä perustellaan oikeudellista johtopäätöstä.

Hallinto-oikeus huomauttaa, että kirkkolaissa ei säädetä ja kirkkojärjestyksessä ei määrätä aviopuolisoiden sukupuolesta. Tämä on P-SHaO:n mukaan merkityksellistä sen jälkeen, kun avioliittolain 1.1 §:n muutos on mahdollistanut samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen. Olennaista on lisäksi se, että kirkolliskokous ei ole käsitellyt asiaa. Tästä seuraa:

Vaikka kirkon avioliittokäsitys tuomiokapitulin päätöksissä esille tuoman mukaisesti olisikin miehen ja naisen välinen, on tilanne edellä kerrotulla tavalla edelleen sääntelemätön. Ainoa viittaus vihittävän parin sukupuoleen sisältyy kirkkokäsikirjan avioliittokaavaan ja tuokin viittaus on ajalta ennen avioliittolain muuttamista. Piispainkokouksen selonteko, johon tuomiokapitulin päätöksissä on vedottu, perustuu selonteon mukaan kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen aikaisempiin lausuntoihin niiden avioliittokäsityksestä ja on annettu 31.8.2016 eli ennen avioliittolain muutoksen voimaantuloa. Asian edellä todettuun epäselvään ja sääntelemättömään tilaan nähden hallinto-oikeus katsoo, ettei valittaja ole toiminut kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon… Tuomiokapitulin päätökset ovat lainvastaisia ja ne on kumottava.

En ole varma, onko hallinto-oikeudessa ymmärretty, millaiset kirkkopoliittiset vaikutukset päätöksellä voi olla. Päätös on juridisesti kestämätön. Argumentaation luonteesta johtuen hallinto-oikeuden päätös on välttämättä käsiteltävä ylemmässä oikeusasteessa.

Kriittisiä huomautuksia hallinto-oikeuden päätöksestä

Oikeustieteessä on postuloitu periaatteita, joita noudattamalla normikollisioita – samaa asiaa sääntelee kaksi toistensa suhteen ristiriitaista säännöstä – ratkaistaan. Menettelyä kutsutaan derogaatioksi. Sen mukaan esimerkiksi oikeushierarkkisesti lakia alempaa asetusta ei sovelleta sen ollessa lain kanssa ristiriidassa, yleislakia ei sovelleta sen ollessa ristiriidassa erityislain kanssa ja vanhempaa säännöstä ei sovelleta, kun se on ristiriidassa oikeushierarkkisesti saman asteisen uudemman säännöksen kanssa.

Esitän välihuomautuksen. Normikollision identifioiminen edellyttää yhtä tai useampaa julkilausumatonta taustaoletusta. Niiden totuusarvoa tulisi arvioida kriittisesti. Silloin olennainen kysymys kuuluu: Onko normikollisio aito? Derogaatio ei ole ainoa keino yritettäessä ratkaista oikeudellista pulmaa. Normikollisiolta näyttävässä tilanteessa mikään ei estä pyrkimästä sovittamaan säännöksiä yhteen. Yhteensovittaminen ja derogaatio ovat objektiivisesti tarkastellen yhtä rationaalisia keinoja ratkaista käsillä oleva oikeudellinen probleema. Laajemman keskustelun kannalta tuomioistuinten päätösten haaste tyypillisesti on, että niissä ei reflektoida muiden teoreettisesti mahdollisten ratkaisujen vaikutuksia. Tuomioistuimen päätöksessä esitetään yksi ratkaisu. Derogaatio saatetaan esittää annettuna perustelematta, miksi oikeudellista ongelmaa ei ratkaista sovittamalla säännöksiä yhteen.

P-SHaO:n päätöksen mukaan avioliittolain 1.1 §:n uudistamisen jälkeen evankelisluterilaisen kirkon ylimuistoinen praksis, jota tukevat kirkkolaki, kirkkojärjestys ja kirkollisten toimitusten kirja, on muuttunut. Hallinto-oikeus päättelee näin huolimatta siitä, että avioliittolain valmisteluaineiston mukaan säädöksen 1.1 §:ssä ei oteta kantaa avioliiton vihkimistä koskeviin kirkon käytäntöihin – ne siis nimenomaisesti jätetään uudistuksen ulkopuolelle. Hallinto-oikeuden päätökseen ei myöskään vaikuta piispojen kanta, jonka mukaan uuden avioliittolain säätämisen myötä kirkon avioliittokäytäntö ei muutu millään tavalla. Piispojen olisi pitänyt avioliittolain uudistamisen jälkeen ilmaista, että kirkon pari tuhatta vuotta muuttumattomana pysynyt avioliittokäsitys on edelleen sama.

Oikeuslähdeopillisesti P-SHaO:n päätökseen sisältyy yllättävä ratkaisu. Päätöksen mukaan oikeuslähde on nimittäin tehoton, jos se laaditaan kronologisesti ennen kuin se normi tulee voimaan, jota oikeuslähteessä kommentoidaan. Tarkoittaako tämä sitä, että ennen säädöksen voimaantuloa siitä laadittavat selitysteokset ja kommentaarit sekä lain tulkintaa ohjaavat esityöt ovat kautta oikeushistorian olleet käyttökelvottomia, kun lakeja sovelletaan? Ei tietenkään. Säädöksiä kommentoidaan ja niitä koskevia tulkintasuosituksia laaditaan, vaikka säädökset eivät vielä ole voimassa olevaa oikeutta. Kommentaareja voidaan laatia lakien valmisteluvaiheessa niiden valmisteluaineistoista. Kun säädökset tulevat voimaan, esityöt ja kommentaarit ovat relevantteja oikeuslähteitä ja lain soveltajien käytettävissä.

Pidän myös ongelmallisena P-SHaO:n tulkintaa avioliittolain 16.1 §:stä. Säännöksen mukaan evankelisluterilainen kirkko määrää ”kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot”. Hallinto-oikeuden mukaan kirkossa ei ole määrätty näistä ehdoista ja muodoista, koska kirkkolaissa ei säädetä, kirkkojärjestyksessä ei määrätä ja kirkolliskokous ei ole päättänyt, että kristillinen avioliitto solmitaan expressis verbis miehen ja naisen välillä. Miksi hallinto-oikeus viittaa juuri näihin dokumentteihin?

Avioliittolain 16.1 §:n sanamuoto ei edellytä, että uskonnollisen yhdyskunnan, kuten evankelisluterilaisen kirkon avioliittokäytännöistä ja vihkimisestä pitäisi säätää kirkkolaissa, määrätä kirkkojärjestyksessä tai missään muussakaan dokumentissa, kuten toimitusten kirjassa. Säännöksessä jätetään avioliiton vihkimisen ehdoista ja muodoista päättäminen tarkoituksellisesti spesifioimatta, koska samaa 16.1 §:ä sovelletaan myös uskonnollisiin yhdyskuntiin, joilla ei ole kirkkolakia, kirkkojärjestystä ja kirkolliskokousta. Silti näiden yhdyskuntien kirkolliselle vihkimiselle antamat muut ehdot ja muodot ovat relevantteja. Hallinto-oikeus toisin sanoen olettaa (asiaa tyypillisen oikeudellisen päätöksen tavoin) argumentoimatta, miksi kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot pitäisi promulgoida juuri P-SHaO:n esittämällä tavalla.

P-SHaO:n päätöksestä poiketen pidän tarkasteltavana olevassa oikeustapauksessa oikeudellisesti perustellun ratkaisun lähtökohtana avioliittolain 16 §:n sanamuodon mukaista tulkintaa. Tällöin säännöksen ”sisään ei ajeta” (eksegetiikassa käytetään termiä eisegeesi) instrumenttaja, joista hallinto-oikeus edellyttää selviävän kirkollisen vihkimisen ”muut ehdot ja muodot”. Koska kirkon käsitys avioliitosta on opillinen, keskeinen lähde asiaa pohdittaessa luterilaisessa traditiossa on kirkon tunnustus. Kun nykykirkossa pohditaan ajankohtaisia opillisia kysymyksiä, olennaista on lisäksi kiinnittää huomiota siihen, mitä piispat asioista ilmaisevat.

Tulkintaani tukee avioliittolakia koskeva hallituksen esitys (HE 62/1986 vp, s. 43). Sen mukaan ”uskonnolliset yhdyskunnat voivat lakiehdotuksen [= voimassa olevan avioliittolain] 16 §:n nojalla määrätä kirkollisen vihkimisen ehdot”. Lainsäätäjä ei määrittele, kuka kyseisistä ehdoista päättää ja millaiset ehdot asiallisesti ovat:

Oikeus saada kirkollinen vihkiminen avioliittoon riippuu myös evankelis-luterilaista kirkkoa ja ortodoksista kirkkokuntaa koskevasta lainsäädännöstä sekä kussakin uskonnollisessa yhdyskunnassa sen omista määräyksistä ja opillisista rajoituksista. Tämän vuoksi [16] pykälään on otettu vain säännös siitä, että 15 §:ssä vihkimiselle asetettujen vähimmäisvaatimusten lisäksi kirkollisen vihkimisen muut ehdot ja muodot määrää se uskonnollinen yhdyskunta, jossa vihkiminen toimitetaan.

Kovácsin ajattelun ongelmista ja kirkon avioliittokäsityksestä

Pastori Árpád Kovácsin valituksessaan esittämiin ajatuksiin sisältyy oikeudellisia ja teologis-filosofisia ongelmia. Yhtäältä hänen perustelunsa käyttäytymiselleen perustuu virheelliselle tulkinnalle kirkkolaista. Toisin kuin hän väittää, evankelisluterilaisen papin virkamiesasema ei avioliittolain 17 §:n mukaan edellytä hänen vihkivän ketään milloinkaan. Papilla ei ole velvollisuutta vihkiä konfirmoituja kirkon jäseniä avioliittoon. Säännöksen sanamuodon mukaan pappi saa vihkiä parin kirkollisesti. Kanta ilmenee yleisellä tasolla avioliittolain muutosta käsittelevässä lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 14/2014 vp, s. 9):

Avioliittolain 16 §:stä seuraa, että vihkiminen on uskonnolliselle yhdyskunnalle oikeus, ei velvollisuus. Lakivaliokunnan näkemyksen mukaan, jos kansalaisaloitteessa ehdotetut lainmuutokset hyväksyttäisiin, uskonnollisille yhdyskunnille ei syntyisi oikeudellista velvoitetta muuttaa vihkimiskäytäntöjään.

Papin oikeutta koskevan säännöksen asiasisältö poikkeaa olennaisesti siitä, mitä esimerkiksi laamannilta, käräjätuomarilta, maistraatin päälliköltä tai henkikirjoittajalta edellytetään. Heidän velvollisuutensa on avioliittolain 17 a §:n mukaan toimittaa vihkiminen sitä pyytäville (ja joilla ei siihen ole laillista estettä). Vaikuttaa siltä, että Kovács ei tee eroa yhtäältä papin oikeuksien ja toisaalta papin velvollisuuksien, kuten sanan julistamisen ja sakramenttien toimittamisen (kirkkolain 5:1; avioliitto ei ole luterilaisessa teologiassa sakramentti) sekä jumalanpalveluksen toimittamisen (kirkkojärjestyksen 2:6) välillä. Luterilaisen kirkon pappi ei ole virkamies, joka sokeasti noudattaa virkamiesoikeudellista velvollisuutta vihkiessään ihmisiä avioliittoon.

Toisaalta Kovácsin valituksesta konstruoitavan – ja siten myös hallinto-oikeuden päätöksen taustalla vaikuttavan – ajatuksen mukaan yhteiskunnallisen avioliittoinstituution muutos vaikuttaa välittömästi uskonnolliseen avioliittoinstituutioon. Ajatus on virheellinen.

Yhteiskunnallinen avioliittoinstituutio ei ole välttämättä lainkaan tai ainakaan kaikilta osin ekvivalenttinen uskonnollisen avioliittoinstituution kanssa. Siitä tosiseikasta, että näillä instituutioilla on yhteiskunnassamme historiallista päällekkäisyyttä, ei voi päätellä, että edellisen muuttuessa toinenkin muuttuu. Vaikka polygamia olisi yhteiskunnallisena instituutiona hyväksytty, monogamia saattaa uskonnollisesti olla ainoa sallittu avioliiton muoto. Yleistäen: yhteiskunnan muutos ei edellytä kirkon muuttavan käytäntöjään.

Kuten edellä huomautin, evankelisluterilaisen kirkon avioliittoinstituutio on perustaltaan teologinen. Kirkon käsitystä avioliitosta ei muuta avioliittolain 1.1 §:n muutos. Kirkon teologiaa avioliitosta selvennetään katekismuksessa:

Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi. Seksuaalisuus on osa Jumalan luomistyötä. Sen tarkoitus on palvella miehen ja naisen välisen suhteen syntymistä ja säilymistä…

Avioliitto on perheen perusta. Julkinen sitoutuminen ja yhteiskunnan vahvistus antavat sille turvaa. Elinikäisessä avioliitossa miehen ja naisen suhde voi parhaiten toteutua Jumalan tarkoittamalla tavalla…

Kirjoittaja on teologi ja oikeustieteestä väitellyt tekniikan tohtori.
(editoitu 2.7.2019)