Muutama huomautus yhden oikeudessa istutun vihapuhetapauksen argumentaatiosta

Esitän tässä blogikirjoituksessa lähinnä argumentaatioanalyysiin perustuvia oikeudellisia huomautuksia oikeusjutusta, jossa syyttäjä vaati faktantarkistaja Johanna Vehkoolle rangaistusta Junes Lokan kunnianloukkauksesta (Oulun käräjäoikeus 12.4.2019). Juttu itsessään ei olisi kovin kiinnostava oikeudellisen analyysin kohde, mutta tapaukseen liittyvä poikkeuksellisen laaja julkisuus ennen alioikeuden tuomiota ja sen jälkeen tekee tapauksen arvioinnista ajankohtaisen.

Koska tapauksesta on esitetty voimakkaita tulkintoja, pidän aiheellista tuomion tarkastelemista analyyttisesti.

Huomionarvoista tapaukseen liittyvälle julkisuudelle on yhtäältä median kapeakatseisuus. Se ilmenee selkeänä asettautumisena syytetyn puolelle. Muistiini ei tule näin selkeää tapausta, jossa joukkoviestimet ja ay-liike (sic!) olisivat asettuneet keskeneräisessä jutussa rikoksesta syytetyn puolelle leimaamalla oikeuskäsittelyn irvokkaaksi näytelmäksi. Journalistin ohjeet edellyttävät toimittajaa pidättäytymään kesken oikeuskäsittelyn asiattomista pyrkimyksistä vaikuttaa tuomioistuimen toimintaan ja ottamasta kantaa syyllisyyteen (kohta 35).

Yleisesti voidaankin katsoa, että pitäessään juttua julkisuudessa viestimet tekivät tapauksesta kokoluokkaansa suuremman.

Jutun lähtökohta ja vastaajan puolustus

Jutun taustalla on Facebook-päivitys, jossa vastaaja luonnehti asianomistajaa natsipelleksi ja rasistiksi. Analyysin kannalta mainittuun seikkaan liittyy kaksi mainitsemisen arvoista seikkaa.

Yhtäältä vastaaja puolustautui oikeudessa sillä, että viesti oli tarkoitettu rajatulle ystäväjoukolle, ei julkiseen levitykseen. Argumentti on sikäli hämmentävä, että jutussa arvioitiin vastaajan tekoa rikoslain (39/1889) 24:9:ssä säädettävän valossa. Lain sanamuodon mukaan on merkityksetöntä, kuinka pienelle ryhmälle kunnianloukkaus esitetään. Jos kyse olisi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä, josta säädetään 24:8:ssä, merkitystä olisi sillä, onko viestin välittämisessä käytetty joukkoviestintä tai onko viesti muutoin välitetty ”lukuisille” ihmisille. Tältä osin puolustus perusteli vastaajan menettelyä tavalla, joka kuuluu toisen säännöksen alaan.

Toiseksi vastaaja pitäytyi oikeudessa kirjoituksessa esittämissään luonnehdinnoissa eikä ilmaissut katumusta. Ottamatta kantaa vastaajaan henkilönä tavanomaiseen ihmisten väliseen hyvään käytökseen ja kanssakäymiseen kuuluu, että toisen ihmisen ilmaistua loukkaantumisensa jonkun sanoista, loukkaaja pahoittelee puheitaan. Tästä poiketen puolustus oli nähnyt ilmeisen paljon vaivaa pyrkiäkseen osoittamaan mainitussa Facebook-päivityksessä esitettyjen luonnehdintojen vastaavan tosiasioita an sich. Semanttisesti ilmaisten puolustus pyrki näyttämään, että henkilöstä a esitettävä väite p on tosi, koska henkilöön a voidaan predikoida p.

Tässä kohtaa en ole varma, onko puolustus ymmärtänyt, mistä syystä oikeutta istuttiin.

Kunnianloukkauksen ydin

Nähdäkseni Oulun käräjäoikeus on kuvannut juridisesti varsin selkeästi vastaajan teon. Pohdittaessa oikeudellisena kysymyksenä kunnianloukkausta, merkitystä ei siis ole edellä kuvatulla semanttisella suhteella. Käräjäoikeus tiivistää edellä esittämäni:

Käräjäoikeus toteaa, että edellä kerrottuja sanoja on pidettävä haukkumasanoina, joita tyypillisesti käytetään silloin, kun halutaan osoittaa toiselle epäkunnioitusta. Ilmaisujen totuudellisuudesta ei ole mielekästä puhua eikä väitteiden  totuudellisuutta voida ainakaan riidattomasti ratkaista.

Siltä osin kuin vastaaja pyrki oikeuttamaan kirjoituksensa asian yhteiskunnallisella merkityksellä (ks. rikoslain 24:9.3), käräjäoikeus huomauttaa puolustuksen argumentaation olevan ristiriitainen. Jos Facebook-päivitys oli tarkoitettu vain rajatulle ystäväjoukolle, kuten vastaaja esittää, miten juttu voi samaan aikaan olla yhteiskunnallisesti merkityksellinen? Oikeus huomauttaa, että siinäkin tapauksessa, että asialla olisi yhteiskunnallista merkitystä, henkilöstä a ei voi esittää väitettä p:

Vehkoon kertomus tarpeesta käsitellä yhteiskunnallisesti merkittävää asiaa sopii ylipäänsä huonosti siihen, että hän julkaissut tekstin Facebookissa rajatulle kaverijoukolleen, eli kertonut tarkoittaneensa tiedon noin 200:lle henkilölle, ei yleisölle. Yleensä yhteiskunnallisella merkittävyydellä perustellaan tietojen julkaisemista nimenomaan suurelle yleisölle. Siinäkin tapauksessa, että Vehkoon esille ottamaa asiaa pidettäisiin yhteiskunnallisesti merkittävänä, Vehkoon käyttämät ilmaisut ovat selvästi ylittäneet sen, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä. [kielioppivirheet tuomiossa]

Lisähuomautus

Tiettävästi tuomio ei ole lainvoimainen.

Mitä peliä pelaat?

Monelle lienee tuttuja erilaiset älykkyyttä ja suppeammin loogista ajattelua mittaavat testit. Älykkyystestejä tehtäessä oletetaan joukko asioita. Niitä ei tyypillisesti lausuta julki. Tyypillisesti tällainen oletus ilmenee testikysymyksissä, joissa on vaikkapa kolme kuviota vierekkäin ja vastaajan on pääteltävä, mikä on neljäs kuvio.

Olen viime aikoina miettinyt kuvatun kaltaisiin testeihin liittyvää problematiikkaa. Tietyssä mielessä päättelykykyä testaaviin kysymyksiin saattaa nimittäin liittyä filosofisesti mielenkiintoisia ongelmia. Niitä jäsentää Ludwig Wittegensteinin huomautus, jonka voi esittää vaikkapa silloin, kun ihminen ei käsitä, mitä toinen ihminen hänelle selittää (esimerkiksi tutut sanat eivät avaa ihmiselle lauseen merkitystä): En tiedä, mitä peliä pelaat. Kuvaan problematiikkaa esimerkillä.

Oletetaan, että paperille lukee:

Täydennä:

2 4 6 _

En yllättyisi, jos minulle tarjottaisiin vastaukseksi numeroa 8. Silloin näyttäisi siltä, että vastaaja näkee edessään sarjan, jossa sen edelliseen lukuun lisätään 2: 2+2=4, 4+2=6 ja 6+2=8.

Mitäpä, jos vastaaja kirjoittaa viivan kohdalle luvun 10? Sanommeko vastaajan olevan väärässä?

Kenties nöyrempää on myöntää, että emme hahmota, mistä vastauksessa on kysymys. Wittgensteinia mukaillen meidän ei pidä ex ante väittää, että vastaus on väärä. Loogisesti perustellumpaa on sanoa, että vastaaja näkee tehtävässä yhteyden, jota me emme (heti) näe. Vastaus on nimittäin oikea ainakin silloin, kun sarjan peräkkäiset luvut lasketaan yhteen: 2+4=6 ja 4+6=10.

Jos siis tahdomme testata matemaattista osaamista ilman, että tehtävään liittyy edellä esitetty täsmällisempää ohjetta, meidän täytyy hyväksyä molemmat vaihtoehdot. Mikään ei estä konstruoimasta lisää matemaattisia sääntöjä, joilla sarjaa voidaan jatkaa jollain muulla numerolla.

Käytän tässä yhteydessä tietoisesti konditionaalia. Ajatukseni nimittäin on, että täydennystä edellyttävään tehtävään on äärimmäisen monta loogisesti perusteltua vastausta. Jos meille ei avata tehtävässä sääntöä tarkemmin, voimme vastata loogisesti oikein monella muullakin tavalla kirjoittamalla viivalle vaikka 7, -1, C tai X.

Lukuun 7 voidaan päätyä, jos sitä edeltävän lukusarjan oletetaan olevan satunnaislukuja esimerkiksi siten, että 1 < p < 9. Viivalle saatetaan kirjoittaa luku -1 käytettäessä jotain muuta satunnaislukujen lähtöjoukkoa. Kirjain C voi tulla vastaajan mieleen, kun hän pohtii tuotekatalogissa olevia tuotteiden tilausnumeroita. Merkkiin X vastaaja saattaa päätyä, kun hän ajattelee luvun 246 olevan osa 1. tammikuuta 1999 syntyneen henkilön sosiaaliturvatunnuksen alkuosa.

Mikä näistä oletuksista on objektiivisessa mielessä virheellinen, jos täydennystehtävää ei liitetä mihinkään kontekstiin?

Jos edessämme on paperi, jossa meitä pyydetään täydentämään jotain ”jonoa”, saattaa olla hyödyllistä selvittää ensin, mitä meidän halutaan tekevän. Muuten joudumme olettamaan, mitä tehtävän antaja odottaa meidän tekevän. Koska tuo oletus voi olla drastinen, on parempi kysyä ensin: Mitä peliä pelaat?

Koirakauppa – sopimus irtaimen vastikkeellisesta luovutuksesta

Kauppaa koirista käydään tyypillisesti kahden luonnollisen ihmisen välillä (C2C-relaatio). Tarkkaa lukumäärää koirakaupoista ja niissä liikuteltavasta rahamäärästä lienee mahdoton esittää. Suomen Kennelliitto ry:ssä (jäljempänä Kennelliitto rekisteröidään vuosittain noin 50.000 koiraa. Pentukoiran hinta vaihtelee rodusta riippuen noin 1.000 ja 2.000 euron välillä.

Yleensä koirankasvattaja omistaa nartun, joka synnyttää pentueen. Hän myy siitä pennun toiselle luonnolliselle henkilölle. Poikkeuksellista ei ole sekään, että kaupan kohde on pentua varttuneempi yksilö. Muita kuin pentuja myydään esimerkiksi pitovaikeuksien tai omistajan perheen allergiaoireiden vuoksi. Koirista käytävää kauppaa sääntelee ensisijaisesti kauppalaki (355/1987, KL). Tässä kontekstissa koira identifioidaan KL 1.1 §:ssä tarkoitettavaksi irtaimeksi omaisuudeksi.

KL:n säännökset ovat lakia koskevan esityön (HE 93/1986 vp) mukaan yleisluontoiset. Siten irtaimen kaupassa noudatetaan sopimusvapauden periaatetta: myyjä ja ostaja voivat sopia voimassa olevan lainsäädännön asettamissa rajoissa kaupan ehdoista. Vaikka suullinen sopimus koiran kaupasta sitoo heitä, mahdollisten erimielisyyksien ratkaisemiseksi – tai mieluummin ehkäisemiseksi – kaupasta on perusteltua sopia kirjallisesti.

Yleisluontoista täsmällisempään sopimiseen avun tarjoaa esimerkiksi Kennelliiton sopimuspohja. Se sisältää kauppaehdot ja ohjeita myyjälle, ostajalle sekä koiranomistajalle ja -haltijalle. Siihen pääsevät internetissä käsiksi liittoon kuulumattomatkin koirankasvattajat ja koiran ostajat.

Kohtuuttomien sopimusehtojen sovittelusta säädetään varallisuusoikeudellisia oikeustoimia sääntelevän lain (228/1929, OikTL) 36 §:ssä.

Kauppalain keskeisiä säännöksiä

KL 6.1 §:n mukaan koirankasvattajan on pidettävä myytävä koira ostajan noudettavissa liikepaikastaan tai, jos sellaista ei hänellä ole, kotipaikastaan. Sopimusosapuolten tietäessä kauppaa solmiessaan koiran olevan muualla se täytyy myös olla sieltä noudettavissa. Koska koirankasvatusta harjoitetaan pääsääntöisesti kotioloissa, koiranpennun voidaan usein olettaa olevan noudettavissa kasvattajan kotoa. Aikuisen koiran myyjän kotipaikan ohella voidaan yhtä uskottavasti olettaa, että koiraa pidetään toisaalla etenkin, jos eläimestä luovutaan pitovaikeuksien tai allergian vuoksi.

Pääsääntö lienee, että ostajakandidaatti käy tutustumassa pentueeseen ennen kuin pentu on luovutusiässä. Tässä yhteydessä koirankasvattaja ja ostajaehdokas saattavat sopia suullisesti kaupasta. Tällöin tavaran luovuttamiseen ei sovelleta KL 9.1 §:ssä säädettävää, jonka mukaan koira on luovutettava vaadittaessa, viipymättä tai kohtuullisessa ajassa kaupanteosta. Koiranpentu on luovutusiässä seitsemänviikkoisena. Sen sijaan pentukoiran kauppaan sovelletaan KL 9.2 §:ssä säädettävää. Poikkeuksellista ei liene, että kasvattajan luovuttaessa pentu ostajalle osapuolet solmivat kirjallisesti kaupasta.

Varmistaakseen saatavansa myyjän on perusteltua sisällyttää kauppasopimukseen ehto, jonka mukaan kauppa peruuntuu ostajan jättäessä suorituksen hoitamatta. Tällaisesta tapauksesta on käyty oikeutta: alioikeuden lainvoimaisen ratkaisun mukaan myyjä sai perua kaupan, kun ostaja oli jättänyt velvoitteensa täyttämättä.

Koirankasvatus elinkeinona?

Kuvattua problematiikkaa syventää viittaus kuvitteelliseen yritykseen Pentutehdas Oy:öön. Sen toimiala on koiranpentujen tuottaminen markkinoille. Tässä kontekstissa myyjän ja ostajan väliseen suhteeseen (B2C-relaatio) sovellettaisiin tarvittaessa kuluttajansuojalakia (38/1978, KSL) 1:1.1:n perusteella. Asetelma ei jää pelkäksi teoriaksi, kun otetaan huomioon kennelin voivan de facto toimia elinkeinonharjoittajana tai kenneltoiminnan olevan osa elinkeinonharjoittajan laajempaa elinkeinotoimintaa.

Pentutehdas Oy viittaa esimerkkinä kiinnostavaan vero-oikeudelliseen ongelmaan. Missä vaiheessa kennelin toiminta on suunnitelmallista, vakiintunutta ja taloudellisesti niin merkityksellistä, että se voidaan tulkita elinkeinotoiminnaksi? Kenneleillä on Kennelliiton hyväksyntä ja muista kenneleistä erottuva spesifinen nimi. Koirakilpailuissa menestyvien koirien kasvattajien brändiarvo nousee. Käytännössä tämä voi ilmetä seuraavien pentueiden pentujen korkeampana hintana.

Ennen kuin tähän päästään, nartun saaminen tiineeksi, emon ja pentujen hoitaminen ennen pentujen luovutusikää sekä kasvattajan antama tuki pentujen ostajille läpi pennun eliniän edellyttävät vastuulliselta kasvattajalta ammattitaitoa, suunnittelua, seurantaa, huolenpitoa, hoivaa ja paneutumista. Rotukoiran rekisteröidyn ja eläinlääkärin tarkastaman pennun hinta on vähimmilläänkin toista tuhatta euroa.

Matti Urpilaisen mukaan ns. kirvesmiestapausten – s.o. luonnollinen henkilö rakentaa itselleen omakotitalon ja myy sen välittömästi kahden vuoden verovapausrajan kuluttua – verotuskäytännössä on yleensä katsottu, että kolmannen talon jälkeen henkilön työpanos kohdistuu hänen elinkeinotoimintaansa. Silloin kyse ei ole enää tuloverolaissa (1535/1992, TVL) tarkoitettavasta verovapaan luovutusvoiton hankkimisesta. TVL 48.1,1 §:n mukaan oman asunnon luovutusvoitto ei ole veronalaista tuloa, jos asuntoa on käytetty omana tai perheen vakituisena asuntona yhtäjaksoisesti vähintään kahden vuoden ajan. Asunto-osakehuoneiston osakkeiden, rakennuksen ja rakennuksen osan verokohtelu on tältä osin yhtenevä.

Tämän blogitekstin kannalta on relevantti Urpilainen korostama näkökohta, jonka mukaan rajankäynti elinkeinotoiminnan ja muun tulonhankinnan välillä on haastavaa. Vaikka elinkeinotoiminnan ominaispiirteinä pidetään itsenäistä, suunnitelmallista, riskipitoista sekä rajoittamattomaan tai laajahkoon henkilöjoukkoon kohdistuvaa voitontavoittelua, arvio elinkeinotoiminnan edellytysten täyttymisestä ”on väistämättä aina kokonaisarviointia, jossa eri tunnusmerkeillä ei ole selvää etusijajärjestystä”. Huolimatta siitä, että elinkeinotoiminnalle on tyypillistä jatkuvuus, myös lyhytkestoinen projekti saatetaan identifioida elinkeinotoiminnaksi.

Toisaalta koirankasvattaminen täyttää lähinnä harrastustoiminnan piirteet. Vero-oikeudellisessa kontekstissa harrastustoiminnalle on Matti Myrskyn mukaan ominaista, että sitä ei harjoiteta vakaassa tulonhankkimistarkoituksessa, se on luonteeltaan pienimuotoista ja satunnaista, se kuuluu lähinnä henkilön vapaa-aikaan eikä se tuota hänelle toimeentuloa. Harrastustoiminnan tuloja ei ole tai ne ovat pitkällä aikavälillä vähäiset menoihin nähden.

Kysymyksenasettelu ei ole täysin poissuljettu tilanteessa, jossa kasvattajalla on vaikkapa useita narttuja, jotka synnyttävät vuoden aikana useamman kuin yhden pentueen. Jossain vaiheessa pentujen myynti voidaan tulkita elinkeinotoiminnaksi ottaen huomioon, että rotukoiran pennun hinta on tyypillisesti vähintään reilun tuhannen euron alkaen.

Hajanaisia oikeudellisia huomautuksia

Helsingin hovioikeudessa (30.9.2014/1847) on otettu kantaa siihen, voidaanko lahjana annetusta koirasta myöhemmin pyytää rahaa. Hovioikeuden mukaan silloin, jos koira luovutetaan vastikkeetta, myyjällä ei ole oikeutta vaatia koirasta jälkikäteen kauppahintaa, jos koira katsotaan lahjoitetuksi pysyvästi. Lahjan antamiseen ei siis sovelleta kaupankäyntiä koskevaa sääntelyä eikä kyse voi olla myöskään perusteettoman edun saamisesta.

Jos koiran myyjä ja ostaja ovat sopineet, että määrättyjen edellytysten vallitessa toinen osapuoli saa purkaa kaupan, ehto on pätevä. Turun hovioikeus (26.6.2015/606) on pohtinut sitä, saako myyjä perua kaupan, jos ostaja ei ole maksanut koiraa sovitusti. Kauppalain 54.1 §:n mukaan myyjällä on oikeus purkaa kauppa, mikäli maksuviivästys on olennainen sopimusrikkomus. Hovioikeuden mukaan myyjällä oli tapauksessa oikeus perua kauppa.

Eläimestä käytävässä kaupassa kiinnostavan ongelmakokonaisuuden muodostaa tavaran ominaisuudet. KL 17.1 §:n mukaan koiran on mm. ”laadultaan, muilta ominaisuuksiltaan… vastattava sitä, mitä voidaan katsoa sovitun”. Jos myyjä kertoo koirasta tietoja, jotka eivät vastaa koiran ominaisuuksia, ja näillä kaupantekoa edeltäneillä tiedoilla on ollut vaikutus kaupan syntymiseen, kaupan kohteessa on KL 18.1 §:n mukaan virhe.

Vaikka irtaimistoon voi liittyä – ja koirasta puheenollen nimenomaisesti liittyy – aineettomia arvoja, niitä ei tyypillisesti korvata ilman nimenomaista säännöstä. Tästä periaatteellisesta lähtökohdasta käsin ”täyden korvauksen” periaate voitaneen tulkita silloin, kun koira esimerkiksi menehtyy äkillisesti ilman omistajan myötävaikutusta, koirasta maksetun kauppahinnan palauttamisena. Jos uuden omistajan lemmikkieläimessä on hänestä riippumattomasta syystä virhe, ostaja saa KL 30 §:n mukaan ”vaatia virheen korjaamista, uutta toimitusta tai hinnanalennusta taikka purkaa kaupan sekä lisäksi vaatia vahingonkorvausta”

Koiran myyjä voi myydä eläimen sellaisena kuin se on -ehdolla. Tämä ei KL 19.1 §:n mukaan kuitenkaan vapauta myyjää kaikesta vastuusta. Edelleen tapauksessa, jossa ennen kaupantekoa myyjän antamilla tiedoilla eläimen ominaisuuksista ja käytöstä on merkitystä kaupan syntymisen kannalta tai myyjä ei kerro ennen kaupantekoa ostajalle jostain koiran ominaisuudesta tai käyttöön liittyvästä seikasta, vaikka myyjän ”täytyy olettaneen tienneen ja josta ostaja perustellusti saattoi olettaa saavansa tiedon” tai koira ”on olennaisesti huonommassa kunnossa kuin ostajalla sen hinta ja muut olosuhteet huomioon ottaen on ollut perusteltua aihetta edellyttää”.

Ostajan on tarkastettava koira ennen kauppaa. Jos hän ei tee niin, hän menettää oikeutensa vedota jälkikäteen virheeseen, joka hänen olisi täytynyt tietää kauppaa tehdessään. Ymmärrettävästi tämä KL 20 §:ssä säädettävä saattaa olla haastava velvollisuus esimerkiksi ensimmäistä lemmikkiä hankkivalle ihmiselle. Yksi näkökulma tähän problematiikkaan on, missä määrin ostaja voi luottaa eläinlääkärin pentueen tarkastuksessa antamaan ”terveen koiran papereihin”.

Kirjallisuutta

Matti Myrsky: Milloin verotuksessa on kysymys elinkeinotoiminnasta? Alkuperäisjulkaisu teoksessa Defensor Legis. 2/2012, 209-223. Verkkojulkaisu http://www.edilex.fi/defensor_legis/8761.pdf; julkaistu 24.4.2012; viitattu 26.7.2018.

Petri Mäntysaari: Kauppaoikeuden teoriasta. Alkuperäisjulkaisu teoksessa Lakimies. 3/2014, 347–367. – http://www.edilex.fi/lakimies/13454.pdf [julkaistu 26.5.2014; viitattu 28.7.2018]

Björn Sandvik: Voidaanko kontrollivastuuta pitää sopimusoikeuden yleisenä periaatteena? Kontrollivastuun kehitys ja asema sopimusoikeuden järjestelmässä. Alkuperäisjulkaisu teoksessa Lakimies. 5/2014, 651–674. – http://www.edilex.fi/lakimies/14112.pdf [viitattu 25.7.2018]

Jukka Savolainen: Käräjäoikeuden tuomio koirankaupasta – hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa. – http://www.edilex.fi/uutiset [julkaistu 1.11.2017; viitattu 24.7.2018]

Pauli Ståhlberg: Irtaimiin liittyvien tunnearvojen korvaamisesta. Alkuperäisjulkaisu teoksessa Defensor Legis. N:o 4/2009, 579–586. – http://www.edilex.fi/defensor_legis/6551.pdf [viitattu 25.7.2018]

Matti Urpilainen: Milloin kaupankäyntiä asunto-osakeyhtiön osakkeilla pidetään luonnollisen henkilön elinkeinotoimintana? Alkuperäisjulkaisu teoksessa Oikeustieto. 5/2011, 4–7. – http://www.edilex.fi/oikeustieto/8463.pdf [julkaistu 1.9.2011; viitattu 26.7.2018]

Uskonnollisen vakaumuksen ja kauppaoikeuden palveluvaatimuksen kollisiosta

Kesäkuun alussa Yhdysvaltain korkein oikeus (Supreme Court of the United States) antoi tuomion jutussa, jossa kristittyä leipuria syytettiin syrjinnästä seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Leipuri oli kieltäytynyt valmistamasta design-kakkua homoparin hääjuhlaan.

Ennen Yhdysvaltain korkeimman oikeuden ratkaisua juttua oli käsitelty Coloradon osavaltion ihmisoikeuksien komissiossa, alioikeudessa ja valitustuomioistuimessa. Kukin niistä katsoi vuorollaan, että leipuri oli syyllistynyt syrjintään. Yhdysvaltain korkein oikeus tulkitsi tosiasioita toisin. Ratkaisun mukaan Coloradon osavaltion ihmisoikeusasioiden komissio oli syrjinyt leipuria hänen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi.

Jutussa pohdittiin Coloradon osavaltiossa voimassa olleen tasa-arvoista kohtelua sääntelevän lain suhdetta perustuslailliseen oikeuteen ilmaista uskonnollinen vakaumus. Tasa-arvoa sääntelevän lain mukaan osavaltiossa on kiellettyä seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva diskriminaatio liiketoiminnassa. Tämä kauppaoikeudellinen diskriminaation kielto ja homoparin oikeus saada ostaa leipurilta design-kakku punnittiin korkeimmassa oikeudessa kevyemmiksi kuin leipurin uskonnonvapaus. Korkein oikeus lausui yksiselitteisen arvion Coloradon perusoikeuksien komission menettelystä suhteessa leipuriin:

The [Colorado Civil Rights] Commission’s actions in this case violated the Free Excercise Clause.

Korkeimman oikeuden mukaan design-kakun valmistaminen on sananvapauden piiriin kuuluvaa taiteellista toimintaa. Leipurin ei tarvitse käyttää taiteellisia kykyjään sellaisen teoksen valmistamiseen, jossa ilmenee hänen uskonnollinen vakaumuksensa.

Arvioidessaan tapausta Korkein oikeus viittasi Coloradon osavaltion perusoikeuksia käsittelevän komission ratkaisukäytäntöön: kolmessa muussa tapauksessa leipureiden katsottiin menetelleen Coloradossa lainmukaisesti, kun he olivat kieltäytyneet valmistamasta kakkua koristuksin, joissa tuomittiin homot tai samaa sukupuolta olevien avioliitot.

Korkeimman oikeuden mukaan Coloradon osavaltio rikkoi leipurin uskonnonvapautta arvioidessaan hänen toimintaansa uskonnonvastaisella asenteella. Puuttuessaan siihen, että leipuri kieltäytyi design-kakun valmistamisesta vakaumuksensa johdosta, osavaltio ei suhtautunut leipurin vakaumukseen valtiovallalta edellytettävällä puolueettomuudella.

Tapauksen ratkaisu ei siis perustunut homojen oikeuksiin tai kauppaoikeudelliseen diskriminaation kieltoon. Jutun ratkaisu perustui merkitykseen, joka uskonnonvapaudella on. Homojen oikeus ei ole jutun mukaan muun oikeuden syrjäyttävä peruste, vaan oikeuksia oli punnittava suhteessa perustuslaillisiin vapauksiin. Korkeimman oikeuden mukaan valtio ei saa puuttua siihen, miten leipuri ilmentää uskonnollista vakaumustaan valmistaessaan ainutlaatuisia design-kakkuja. Leipuri saa kieltäytyä tekemästä kakkua, joka ilmentää muuta näkemystä avioliitosta kuin sitä, joka kumpuaa hänen vakaumuksestaan.

Suomessa tapauksesta ei ole kerrottu kaikilta osin objektiivisesti. Kenties pahimmin riman alitti MTV3:n Yhdysvaltojen-kirjeenvaihtaja, joka esitti tapauksen pohjalta mielipidekirjoituksessaan seksuaalisten vähemmistöjen propagandaa, jolla ei ole tosiasiallista yhteyttä oikeustapaukseen. Korkeimman oikeuden ratkaisutekstin toinen lause osoittaa mainitun mielipidekirjoituksen keskeisen väitteen – homoilla ei ole oikeutta ostaa kakkuja – olevan vailla todellisuuspohjaa.

Armon käsitteellisistä edellytyksistä jälkikristillisessä opetuksessa

Blogini teemat ovat oikeus ja filosofia. Näistä jälkimmäiseen liittyen lähestyn tässä postauksessa filosofian keskeisen alueen, uskonnonfilosofian, näkökulmasta suomalaista uskonnollista opetusta. En tarjoa siitä kokonaisarviota, vaan keskityn rajattuun ongelmaan: havaintoihin armon käsitteellisistä edellytyksistä. Keskustelun asemoimiseksi luonnehdin aluksi teologianhistoriallista viitekehystä.

Klassisen erottelun mukaan kristinuskossa puhutaan (i) uskosta, jolla uskotaan (fides qua creditur), ja (ii) uskosta, joka uskotaan (fides quae creditur). Edellinen on uskon akti, luja luottamus, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Jälkimmäistä kutsutaan teologiseksi opiksi (dogma). Se ilmaistaan tiivistetysti mm. ekumeenisissa uskontunnustuksissa. Oppi on opinkohtien (dogmien) muodostama kokonaisuus, jonka kaikki osat liittyvät toisiinsa. Luonteeltaan oppi on muuttumaton systeemi. Jokaisen opinkohdan sisältö on evankeliumi, viime kädessä itse Jumala. Dogmi- ja teologianhistoria kuvaavat mm. sitä, millä tavalla kirkko on puolustanut dogmeja. Kirkon sisäisillä ja ulkoisilla uskonnollisilla, aatteellisilla, poliittisilla ja moraalisilla virtauksilla on pyritty muovaamaan kirkon oppia. Rajankäynti sen ja muiden ajattelumallien välillä on edellyttänyt kirkossa täsmennettävän ja eksplikoitavan aiempaa systemaattisemmin, mitä kirkko on aina uskonut ja opettanut. (McGrath 1996, 548; Pelikan 1971, 116-117; 1978, 4-7; 1985, 13, 17-18)

Käsitteellisestä erottelusta huolimatta uskoa, jolla uskotaan, ja uskoa, joka uskotaan, ei voi irrottaa toisistaan. Usko ei ole ihmisen ominaisuus tai teko. Jumala on uskon subjekti ja uskon objekti. (Huovinen 1988, 78; Mannermaa 1993, 23; Pelikan 1985, 133) Kun ihmisen usko on oikea, hänellä on oikea Jumala. Kun ihmisen Jumala on oikea, hänen uskonsa on oikea. Uskon kohde, Jumala, antaa ihmiselle uskon. (Huovinen 1988, 209-210; 1991, 97, 100-109)

Uudet tekniikat ja vanhat argumentaatiomallit

Viestintäteknologia mahdollistaa monipuolisten verkkopalvelujen käytön uskonnollisessa opetuksessa. Siitä huolimatta julkisuudessa käydään liian vähän keskustelua tekniikan – käytän termiä sen laajassa merkityksessä – suhteesta uskonnollisen sanoman sisältöön. Informaatioteknologia ei tarjoa neutraaleja keinoja uskonnolliselle viestinnälle ja opetukselle. Luullakseni terävintä käsitteellistä kritiikkiä aiheesta on esittänyt Heikki Kirjavainen (1994, 44) jo yli 20 vuotta sitten. Hänen keskeinen huomautuksensa kohdistuu siihen, että uskonnollisessa viestinnässä käytetään keinoja, jotka ovat evankeliumin mielekkyyden vastaisia.

Kirkossa kannatetaan sellaista käsitystä Jumalan sanasta, jonka mukaan Jumala on läsnä sanassaan. Evankeliumin sana ja luomisessa lausuttu sana ovat yhtä. Siksi evankeliumi saa aikaan sen, minkä lupaa, yhtä varmasti kuin Jumala loi sanallaan kaiken olevan. Jumalan sana vaikuttaa sen, mitä se tarkoittaa. (Huovinen 1991, 101-103) Näkemys poikkeaa olennaisesti tavallisen kielen semantiikasta. Evankeliumi ei tarvitse tuekseen tehokeinoja.

Sosiaalinen media tarjoaa keinon jokaiselle milloin tahansa opettaa mitä tahansa siitä, minkä hän mieltää kristillisen uskon sisällöksi. Eteemme levittäytyy sekä kristillisen uskon tulkintojen että maailman uskontojen moninaisuus. Lisäksi ajallemme on ominaista sekoittaa keskenään uskontoja ja ideologioita. Siltä osin kuin tässä jälkimodernistisessa projektissa klassiseen kristinoppiin sekoitetaan vieraita aineksia, käytän prosessista Kirjavaiselta toisesta yhteydestä omaksumaani ilmaisua uskonnollinen uusmuovaus.

Sosiaalisen median käyttöä koskevassa tutkimuksessa korostetaan, että verkkokäyttäytyminen ilmentää toimijan persoonallisuutta. (Adali & Golbeck s.a.; Quercia et al. s.a.; Tripathi s.a.; Wang s.a.) Tapa esiintyä verkossa ennustaa hyvin ihmisen käyttäytymistä. Yhteys on pidettävä mielessä arvioitaessa verkkomediaa käyttävien ihmisten opetusta: se, miten he opettavat verkossa, ennustaa heidän opetustaan muissa yhteyksissä. Tässä mielessä verkko-opetuksen sisällön analyysi tarjoaa hyödyllistä tietoa, kun uskonnollisen opetuksen sisältöä laajemmin hahmotetaan.

Postmodernistiselle uskonnolliselle uusmuovaukselle on ominaista, että opettajat käyvät julkisesti läpi henkilöhistoriaansa. He arvioivat opetuksessaan valintojaan ja toimintaansa suhteuttaen sen tulkintaansa Raamatun sanomasta. Korostettakoon, että viittauksella opettajien henkilöhistorian läpikäymiseen ei tässä ole mitään tekemistä heidän psykologisen arvioimisen kanssa.

Kun uskonnollisen opetuksen sisältöä tarkastellaan systemaattisteologisesti ja uskonnonfilosofisesti, opettajan persoona, psyyke ja psykologinen motiivi ovat irrelevantteja. Olennaisia ovat opetuksen käsitteelliset edellytykset, argumentaation analyysi ja tapa käyttää kieltä. Analyysilla selvitetään loogisia ehtoja, jotka selittävät, miksi julistaja kannattaa määrättyä näkemystä tai Raamatun tulkintaa. (Ks. uskonnonfilosofisesta työskentelystä Kirjavainen 1983, 26-28) Kun tekstiä analysoidaan käsitteellisesti, kirjoittajan ajatusten hyväksyminen tai hylkääminen häneen henkilönä liittyvän seikan vuoksi on argumentaatioteoreettisesti virhe.

Huomautus ei koske pelkästään modernin teknologian eteemme tuoman opetuksen käsiteanalyysiä. Sama ehto koskee kaikkea keskustelua. Tuskastuttavan usein uskonnollisia opettajia huomaa kannatettavan henkilöön liittyvän seikan perusteella, vaikka heidän teologiaansa tai argumentaatioonsa sisältyisi vakavia ongelmia. Väitteen kannattaminen tai vastustaminen sillä perusteella, kuka mitäkin sanoo, tunnetaan latinankielisellä fraasilla argumentum ad hominem. Sitä luonnehtivat formaalisluonteiset pro et contra -esimerkkilauseet:

• koska henkilö L on miellyttävä, hänen väitteensä p on hyväksyttävä; ja
• koska henkilö L on vastenmielinen, hänen väitteensä p on hylättävä (Ad hominem… s.a.)

Käsitteellisen kokonaisuuden hajoaminen

Kun kristilliseen perinteeseen sitoutunut opettaja julistaa, hän kohdistaa saarnansa itseensä ja kuuntelijoihinsa. Hän tunnustaa yhdessä kuuntelijoidensa kanssa syntinsä ja syyllisyytensä coram Deo. Julistaja ei puolustele syntejä, vaan ilmaisee tarvitsevansa parannusta kaikkien muiden tavoin.

Jälkikristillinen tapa opettaa uskontoa poikkeaa klassisesta. Julistaja saattaa kuvata elämänsä jotain kipupistettä. Hän voi kertoa, että perinteisesti hänen tekemisiään olisi seurakunnissa pidetty syntinä. Nyt tilanne on toinen. Seurakunnissa tarvitaan uudistusta. Julistajan mukaan hänen ei tarvitse tehdä kertomastaan asiasta parannusta sanan perinteisessä merkityksessä. Riittää, kun hän tunnistaa asian.

Opetukseen sisältyy luultavasti useita pastoraaliteologisia ja dogmaattisia ongelmia. En ryhdy erittelemään niitä. Sen sijaan tarkastelen, miten kuvatun kaltaisessa opetuksessa käytetään uskonnollista kieltä.

Aikamme uskonnollista uusmuovausta harjoittavat opettajat viittaavat puheessaan Raamattuun. Opetuksessa käytetään tuttua fraseologiaa: puhutaan Jumalan armosta ja rakkaudesta ihmistä kohtaan. Inhimillisen elämän ja Raamatussa ilmaistavan ”ihanteen” (eli lain vaatimusten) välillä tunnustetaan olevan ero. Ihminen ei voi saavuttaa Jumalan edellyttämää täydellisyyttä.

Tähän liittyy ensimmäinen huomautukseni. Jälkikristilliset opettajat käyttävät uskonnollisia termejä ja ilmaisuja perinteisestä julistuksesta poikkeava tavalla. Ihmisen pahuutta ei käsitellä viime kädessä teologian vaan moraalin kategoriassa. Mikä on aiemmin käsitetty synniksi, mielletään nyt moraalin alaan kuuluvaksi. Pahennuksen tai vastaavan identifioiminen moraaliseksi ongelmaksi johtaa siihen, että asioita ei käsitellä tai ratkaista lain ja evankeliumin dialektiikassa. Koska Jumalan armo on niin ylenpalttinen, kristityllä ei ole edes moraalisia velvollisuuksia. Klassisen terminologian mukaan ratkaisu on antinomistinen. (Legalism s.a.)

Teologisen ja moraalisen kielen sekoittaminen opetuksessa johtaa epäselvyyksiin, ristiriitoihin ja systemaattisteologisiin ongelmiin. Kun teologiaa ja etiikkaa ei pidetä käsitteellisesti erillään, luodaan edellytykset ”kielten sekamelskalle”. Määritelmällisesti tämä on uskonnollista uusmuovausta, joka uhkaa perinteistä kristillistä oppia.

Toinen huomautukseni liittyy puheeseen pääsystä armon osallisuuteen. Kuvatun kaltaisessa opetuksessa armon osallisuus ei liity katumukseen sen klassisessa merkityksessä. Tämä tapa käyttää uskonnollista kieltä tarkoittaa teologisesti sitä, että parannus ei toteudu lain ja evankeliumin yhteisvaikutuksessa. Perinteisessä teologisessa puheessa parannukseen liittyy itsetuntemus, johon Jumala mahdottomilla vaatimuksillaan eli lain saarnalla Pyhän Hengen vaikutuksella ajaa ihmisen. Olennaista lain aikaansaamalle itsetuntemukselle on myös, että ihminen tuomitsee itsensä. Hän ajautuu täydelliseen epätoivoon (desperatio ad infernum) sielunsa tilasta ja keinoistaan pelastua. Kun ihminen kohtaa lain aidon vaatimuksen, hän ei kykene puolustamaan itseään. Lain vaatimuksen kohdistuessa syntiseen hän tuomitsee itsensä ”ei-miksikään” (nihil). Tämä on kipeä ja musertava kokemus. Ihminen pakenee luonnostaan aina lain tuomiota. Itsesään hän ei kykene kääntymään Jeesuksen puoleen ja luottamaan Jumalan armoon. Lain tuomitsema ihminen ei kykene uskomaan siihen, että Jumala hyväksyy hänet sellaisena kuin hän on. Jos ihminen kykenisi siihen, hän omistaisi armon omana tekonaan. Teologisessa kielessä korostetaan, että syntinen ihminen omistaa armon, koska Jumala lahjoittaa itsensä, uskon ja armon syntiselle. (Mannermaa 1993, 17, 39)

Nähdäkseni jälkikristillinen puhe lain velvoittavuudesta ja armon osallisuuteen pääsemisestä ovat klassiseen kristilliseen oppiin nähden niin pinnallista, että opetuksen voidaan perustellusti sanoa irtautuneen kristillisen uskon opillisesta kokonaisstruktuurista.

Teologisen kielen vastaus

Klassisesti teologisessa kielessä ei väistetä ristiriitaa, joka Jumalan lain vaatimusten ja ihmisen elämän todellisuuden välillä vallitsee. Kuten edellä on todettu, opillisesti ongelma kuuluu lain ja evankeliumin alaan, ja siinä syntiongelma myös ratkaistaan: lain ja evankeliumin yhteisvaikutuksessa. Lain tuomitsema itsessään täysin syntinen (totus peccator) ihminen saa Jumalalta lahjaksi Kristuksen, armon ja uskon. Kun syntinen uskoo Kristukseen, Jumala katsoo Poikansa tähden ihmisen kokonaan vanhurskaaksi (totus iustus). Tämä ei ole ainutkertainen tapahtuma ihmisen elämässä. Syntinen tarvitsee jokapäiväistä parannusta. (Huovinen 1991, 90-91) Niin kauan kuin kristitty elää ajassa, hän on samanaikaisesti (simul) syntinen ja vanhurskas.

Ihminen on koko elämänsä ajan lihan ja Hengen taistelukenttä. Kristitty ei ole kamppailussa neutraali toimija tai puolensa vapaa valitsija. Ihminen ei itse edes käy tätä taistelua, vaan Henki taistelee hänessä. Syntistä riepottelevat liha, saatana ja omat himot. Kristitty epäonnistuu jatkuvasti lihan kuolettamisessa. Vaikka ihminen kärsii taistelussa jatkuvia tappioita, ne eivät poista taistelun välttämättömyyttä. Lihan kuolettaminen sinänsä ei kuitenkaan ole kamppailun päämäärä. Taistelulla mahdollistetaan uskon ja rakkauden harjoittaminen. Koska lihan ja Hengen välinen kamppailu ei näytä menestykseltä, se on ihmisen näkökulmasta tuloksetonta. (Mannermaa 1981, 60-61)

Synti on siis reaalisesti olemassa myös uskovassa ja se vaikuttaa hänessä voimakkaasti. Tämän tosiasian myöntäminen ei kuitenkaan… merkitse, että synnin annettaisiin vapaasti hallita… Olennaista kristillisessä elämässä on nimittäin se, että Kristuksen Hengen avulla ja sen voimassa asetutaan vastarintaan. Vastarinta on sitä, että kristitty ei ”täytä” lihan himoa. (Mannermaa 1981, 63)

Kristityn ei pidä kuvitella pääsevänsä helposti eroon synnistä. Jokaisella kristityllä on oma erityinen synti, joka vaivaa juuri häntä – jopa ankarasti, karvaasti ja hävettävästi. Kristitty lankeaa lihan ja Hengen taistelussa helposti ja usein. Tämä ei saa kuitenkaan tuudittaa ihmistä taistelun välttämiseen. Olennaista lankeemuksissa on, tapahtuvatko ne tahallisesti vai heikkoudessa. Jos kristitty lankeaa heikkouden tilassa, häneltä ei kielletä anteeksiantamusta. Mutta täyttäessään lihan himon tahallisesti kristitty vilpistelee eikä hän pidä syntiä syntinä. Silloin kristitty ei huuda enää Kristukselta apua, ja hän menettää Kristuksen Hengen. (Mannermaa 1981, 64-65)

Tahallisen ja tahattoman synnin vastakkainasettelu osoittaakin, että ratkaisevaa uskossa pysymisen ja kristillisen elämän jatkuvuuden kannalta on se, että keskellä lihan kamppailua – ja myös lankeemuksia – jatkuvasti huudetaan Kristuksen armahdusta. (Mannermaa 1981, 65)

Kirjallisuutta

Adali, Sibel & Golbeck, Jennifer (sine anno): Predicting Personality with Social Behavior. -http://pdfs.semanticscholar.org/84ad/47e877a2d90f8dca447ebe4d92689d04381.pdf [viitattu 8.4.2018].

Ad hominem and Related Arguments: Ad Personem, ad Feminam, Tu Quoque, Poisoning the Well, Guilt by Association, and Genetic Fallacy (sine anno). Introduction to Logic. – http://philosophy.lander.edu/logic/person.html [viitattu 8.4.2018].

Huovinen, Eero (1988): Elävä dogma. Teologisia tutkielmia ja sovellutuksia. 2. painos. Suomalaisen Teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja [= STKSJ] 155. Suomalainen Teologinen kirjallisuusseura [= STKS]. Helsinki.

— (1991): Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta. STKSJ 175. STKS. Helsinki.

Kirjavainen, Heikki (1994): Riittääkö etiikka hyvän elämän ohjeeksi? – Kristinusko ja moraali. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosikirja 1994. Toim. Petri Järveläinen. STKSJ 192. STKS. Helsinki, 25-56.

Legalism (sine anno). – http://www.theopedia.com/legalism [viitattu 21.4.2018].

Mannermaa, Tuomo (1981): In ipsa fide Christus adest. Luterilaisen ja ortodoksisen kristinuskonkäsityksen leikkauspiste. Missiologian ja ekumeniikan seuran julkaisuja XXX. Toinen painos. Missiologian ja ekumeniikan seura r.y. Helsinki.

— (1993): Paralleeleja. Lutherin teologian ja sen soveltaminen. STKSJ 182. STKS. Helsinki.

McGrath, Alister (1999): Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Alkup. Christian Theology. An Introduction. Suom. Satu Norja. Suomenkielisen laitoksen toim. Reijo Työrinoja. 2. tarkastettu painos. Kirjapaja. Helsinki.

Pelikan, Jaroslav (1971): The Emergence of the Catholic Tradition (100-600). The Christian Tradition. A History of the Develoment of Doctrine 1. The University of Chicago Press. Chicago.

— (1978): The Growth of Medieval Theology (600-1300). The Christian Tradition. A History of the Develoment of Doctrine 3. The University of Chicago Press. Chicago.

— (1985): Reformation of Church and Dogma (1300-1700).The Christian Tradition. A History of the Develoment of Doctrine 4. Paperback edition. The University of Chicago Press. Chicago.

Tripathi, Ashish Kumar (sine anno): Personality Prediction with Social Behavior By Analyzing Social Media Data – A Survey. – http://pdfs.semanticscholar.org/606e/cdc1e4bcfd5c0306e7c8a392c32797ebcd80.pdf [viitattu 8.4.2018].

Quercia, Daniele & Kosinski, Michal & Stillwell, David & Crowcroft, Jon (sine anno): Our Twitter Profiles, Our Selves: Predicting Personality with Twitter. – http://www.gsb.stanford.edu/sites/gsb/files/conf-presentationos/querciatwitter.pdf [viitattu 8.4.2018].

Wang, Yilun (sine anno): Understanding Personality through Social Media. – http://nlp.stanford.edu/courses/cs224n/2015/reports/6.pdf [viitattu 8.4.2018].

Verkkosisältö juridisena ongelmana

Euroopan unioni (EU) on ottanut tehtäväkseen vihapuheen kitkemisen sosiaalisesta mediasta. Hanke toteutetaan siten, että verkkopalvelujen tarjoajat Facebook, Microsoft, Twitter ja YouTube ovat sitoutettu poistamaan ylläpitämistään palveluista ”laittoman vihapuheen”. Asiasta kerrottiin EU:n komission tiedotteessa (1.6.2017). Siinä esitetyn jatkotoimina yhtiöt mm. pyrkivät noudattamaan ns. yhden tunnin sääntöä: verkon laiton sisältö poistetaan tunnin kuluessa siitä, kun joku raportoi viestistä palvelun tarjoajalle. Uudistuksia kuvataan komission tuoreemmassa tiedotteessa (1.3.2018).

Hankkeeseen liittyy haastavia oikeudellisia kysymyksiä. Lähestyn problematiikkaa epäsuoraan. Tarkastelen tuoretta tapausta Yhdysvalloissa; siellä keskustelussa on otettu askel edemmäs ja ryhdytty oikeustoimiin verkkopalvelun käytön estämisen kumoamiseksi.

Jutun taustalla on se, että Twitter on estänyt Yhdysvalloissa etnonationalisti Jared Taylorin ja hänen organisaationsa American Renaissance tilien käytön. Eston taustalla on Twitterin joulukuinen julkaisukäytännön muutos. Sen tarkoitus on vähentää vihapuhetta verkossa. (Asiasta kertoo cnet (22.2.2018).)

Palveluntarjoajan velvollisuus palvella kaikkia?

Tilien käytön estämisen seurauksena Jared Taylor ja American Renaissance nostivat Twitteriä vastaan kanteen. Sen mukaan yhtiö ei kieltänyt Taylorin tilin käyttöä epäkunnioittavan, ahdistelevan tai loukkaavan kielen vuoksi – tyylillisesti hänen twiittinsä eivät ole provokatiivisia. Siksi herää kanteen mukaan kysymys, onko Taylorin tili suljettu hänen mielipiteiden ja poliittisten näkemysten vuoksi. Huomautus on olennainen kanteen argumentaation kannalta.

Kalifornian osavaltion perustuslaissa taataan jokaiselle oikeus ilmaista mielipiteensä vapaasti kaikista asioista puhumalla, kirjoittamalla ja julkaisuin. Koska yhdysvaltalaisessa lainkäytössä oikeudellisesti relevantit aiemmat kannat ovat merkityksellisiä, kanteessa viitataan auktoriteetteihin ja oikeuskäytäntöön. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomarin Oliver Wendell Holmes Jr:n esim. todetaan esittäneen vuonna 1929 (sic!), että ajattelun vapaus (free thought) ei koske pelkästään niitä, jotka ovat ”kanssamme” samaa mieltä vaan myös mielipiteitä, ”joita me vihaamme”.

Taylorin ja American Renaissancen mielestä kaupallinen yritys ei saa valita asiakkaitaan heidän mielipiteiden perusteella. Koska Twitter on poliittisen keskustelun alusta, yhtiö estää Tayloria ja hänen organisaatiotaan käyttämästä keskeistä välinettä ”puhua ja osallistua julkiseen keskusteluun ja debattiin”.

Kanteessa käytetään analogia-argumenttia sellaisesta mielipiteen ilmaisun rajoittamisesta, joka on kiellettyä. Oikeuskäytäntöön viitaten kanteessa huomautetaan, että yksityisomistuksessa olevassa kauppakeskuksessa saa harjoittaa Kalifornian osavaltion lainsäädännössä suojattavaa sananvapautta. Kauppakeskus on avoin kaikille. Kauppakeskus ei saa rajoittaa siellä ilmaistavien mielipiteiden sisältöä. Kauppakeskuksessa voidaan toki järkevässä määrin rajoittaa aikaa, tilaa ja tapaa, joilla ihmiset niissä mielipiteitään esittävät.

Koska Twitter operoi Kalifornian lakien mukaan, analogisesti yhtiö ei voi estää yksittäisen tilin käyttöä sillä esitettyjen mielipiteiden perusteella. Jos Twitter saa estää tilin käytön ”keneltä tahansa, milloin ja mistä syystä tahansa tai ilman syytä”, kyse on sensuurista.

Sensuurin ja keskustelun tukahduttamisen välinen ero

Tavallisesti sensuurilla tarkoitetaan valtiokoneiston menettelyä, jolla se etukäteen estää mielipiteen esittämisen. Käsitettä on laajennettava nykyisessä viestintäkontekstissa. Näyttää nimittäin siltä, että sensuroija ei välttämättä ole aina valtio. Sensuroija saattaa olla liikeyritys. Viestinnän kaupallistumisen ja tietoverkkojen käytön laajentumisen myötä Jeremy Bowers luonnehtii oikeutta vapaaseen puheeseen oikeudeksi ilmaista julkisesti ja ottaa vastaan mitä tahansa mm. vailla pelkoa painostuksesta, pidättämisestä tai muusta uhasta.

Bowers käsittää sensuurin viestin sisällön muuttamiseksi tai poistamiseksi ilman, että sanoman lähettäjä tai vastaanottaja tietää tai suostuu manipulointiin. Sensuuri edellyttää tekniikan käyttöä. Sananvapauden tukahduttamisessa käytetään sitä vastoin poliittisia ja oikeudellisia keinoja. Päämäärä voidaan saavuttaa esim. ottamalla kiinni ei-toivotun mielipiteen esittäjä.

Oikeudellinen arvostelu

Ottamatta kantaa Jared Taylorin tapaukseen oikeudellisessa mielessä kanteessa tuodaan esiin keskeisiä argumentteja, joita valtameren tällä puolen on aiheellista pohtia rajoitettaessa verkon käyttöä. Nähdäkseni kulloinkin käsillä olevan ongelman ratkominen juridiikan välinein osoittaa osapuolten välisen dialogin ajautuneen umpikujaan. On toki ymmärrettävää, että jälkimodernistisessa yhteiskunnassa keskustelu moraalista on työlästä. Se ei kuitenkaan saa olla syy välttää aitoa ja rationaalista dialogia.

Kun EU:n hankkeen myötä palvelun tarjoaja estää jonkun ihmisen tilin käytön tai poistaa asiattoman viestin verkosta, joku saattaa luulla menettelyn johtuvan siitä, että tilillä on de jure laitonta verkkosisältöä. Näinhän ei loogisesti ole. Epäasiallisen ja laittoman joukkoviestinnän välillä ei vallitse loogista suhdetta. EU:n luomassa tilanteessa on läsnä uhka, että syytön verkon käyttäjä leimataan lainrikkojaksi. Tämä on spesifisesti eettinen ja oikeusvaltiota koskeva ongelma; lähtökohtaisesti jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan eikä henkilön leimaaminen laittomuuden tekijäksi ilman tuomioistuimen langettavaa ja lainvoimaista päätöstä ole hyväksyttävää.

Jos kyse ei ole ns. yhteisönormien soveltamisesta, viranomainen voi poistaa verkkoviestin ainoastaan tuomioistuimen päätöksellä. Asiasta säädetään lain sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä (460/2003) 17 §:ssä. Viranomaisen vaatimus viestin poistamisesta verkosta ilman tuomioistuimen päätöstä on ristiriidassa perustuslain (731/1999) 12.1 §:ssä säädettävän kanssa. Edellä mainitussa yhdysvaltalaistapauksessa käydään meikäläisittäin ajatellen rajaa erityisesti sen suhteen, mihin saakka yhteisönormit ulottuvat.

Vakaumusten tasapuolisesta kohtelusta

Tuoreessa Helsingin hovioikeuden ratkaisussa on otettu kantaa siihen, voidaanko totaalikieltäytyjää rangaista samalla, kun Jehovan todistajilla on lainsäädännön suoma oikeus kieltäytyä maanpuolustusvelvollisuuden noudattamisesta. Oikeustapauksesta kerrotaan mm. Edilex-palvelussa.

Uutisen mukaan hovioikeus äänesti asiassa, ja katsoi äänin 4-3, että totaalikieltäytyjän tuomitseminen vankeuteen on perustuslain (731/1999) 6 §:ssä kiellettävää ihmisen syrjivää kohtelua; Jehovan todistajat on vakaumuksen perusteella vapautettu lailla Jehovan todistajien vapauttamisesta asevelvollisuuden suorittamisesta eräissä tapauksissa (645/1985) velvollisuudesta suorittaa asepalvelus ja siviilipalvelus. Suomen kansalaisten maanpuolustusvelvollisuudesta ja mahdollisuudesta säätää lailla vapautuksesta mainitusta velvollisuudesta säädetään perustuslain 127 §:ssä.

Vakaumusten tasapuolinen kohtelu

Oikeustapauksen argumentin mukaan vakaumuksia ei voi asettaa toisiinsa nähden eriarvoiseen asemaan. Koska yhden vakaumuksen perusteella henkilö voi saada vapautuksen maanpuolustusvelvollisuudesta, sellainen täytyy saada muunkin vakaumuksen perusteella. Mikäli hovioikeuden kanta jää lainvoimaiseksi, tulkinnalla on periaatteellisesti merkittäviä vaikutuksia.

Yhtäältä tulkinta edellyttää, että yhdenvertaisen kohtelun periaate punnitaan painavammaksi kuin perustuslain säännös, jossa säädetään lainsäädäntövaltuudesta vapauttaa yksittäisestä perustuslaillisesta velvollisuudesta. Tältä osin tuomioistuimen ratkaisu on vallitsevan perusoikeusmyönteisen tendenssin mukainen: perustuslaissa säädettävät periaatteet ovat yksittäisiä säännöksiä painavampia. Siksi mahdollinen normikollisio ratkaistaan perusoikeuden eduksi. Menettelyllä sivuutetaan teoreettinen vaihtoehto sovittaa yhteen säännökset, jotka näyttävät toisiinsa nähden ristiriitaisilta.

Toisaalta hovioikeuden tulkinta viittaa siihen, että Jehovan todistajien nauttima positiivinen syrjintä on vastoin vakaumuksellisten kansalaisten yhdenvertaista kohtelua. Kun tulkintaa laventaa analogia-argumentiksi, käsillä on teoreettisesti mielenkiintoinen säännösten tulkintamaasto. Luonnollinen ihminen voi vedota teoriassa mihin tahansa vakaumukseen ja sen perusteella välttää maanpuolustusvelvollisuuden noudattamisen seuraamuksitta.

Tässä mielessä hovioikeuden ratkaisu on käsittämätön: nimenomainen säännös maanpuolustusvelvollisuudesta on merkitykseltään kuollut.

Analogia-argumentaation kannalta on merkityksellistä, että vakaumuksellisten kansalaisten eriarvoinen kohtelu ei hovioikeuden mukaan ole hyväksyttävää. Nähtäväksi jää, kuinka kestävä tulkinta on pitää positiivista syrjintää vakaumuksen perusteella lainvastaisena muissa kysymyksissä.

Teon motiivista rikosoikeudessa

Runsaasti huomiota julkisuudessa saaneessa Helsingin asema-aukion pahoinpitelyjutussa on edetty tuomioistuinkäsittelyvaiheeseen. Ensin Helsingin käräjäoikeudessa ja sittemmin Helsingin hovioikeudessa on pohdittu, mihin vastaaja syyllistyi potkaistuaan toista ihmistä rintaan seurauksella, että uhri kuoli kuusi päivää myöhemmin.

Traagiseen tapaukseen liittyy monta oikeudellista ongelmaa. Tarkastelen tässä blogitekstissä niistä kahta: (i) syy-yhteyttä teon (potku) ja seurauksen (kuolema) välillä sekä (ii) tekijän motiivia tuomion koventamisperusteena.

Syy-yhteys rikosoikeudessa

Rikosoikeudellisen syy-yhteyden kannalta on olennaista, jääkö teon ja vahingollisen seurauksen välisen suhteen osalta sellaista varteenotettavaa epäilyä, jonka mukaan seuraukseen on saattanut vaikuttaa muu seikka kuin teko. Asema-aukion pahoinpitelytapauksessa huomio kiinnittyi tuomioistuimissa siihen, saattoiko uhrin kuolema ratkaisevasti johtua pahoinpitelyä seuranneesta muusta tekijästä.

Useita päiviä sairaalahoidossa olleen uhrin toipumisennuste oli hyvä. Hoito-ohjeiden vastaisesti hän oli käyttänyt huumaus- ja lääkeaineita tavalla, joka saattoi vaikuttaa aivovammasta toipumiseen ja johtaa aivojen turvotukseen. Uhrin oman menettelyn johdosta vastaajan teon ja uhrin kuoleman välillä ei vallinnut katkeamatonta rikosoikeudellista syy-yhteyttä. Helsingin käräjäoikeuden ja Helsingin hovioikeuden mukaan tekijä syyllistyi törkeään pahoinpitelyyn, ei kuolemantuottamukseen.

Tapauksen valossa voidaan päätellä, että jos uhri olisi noudattanut saamiaan hoito-ohjeita ja siitä huolimatta kuollut, vastaajan teon ja seurauksen välillä olisi mahdollisesti vallinnut rikosoikeudellinen syy-yhteys. Tällöin vastaajan olisi voitu katsoa syyllistyneen kuolemantuottamukseen.

Teon vaikutin rangaistuksen koventamisperusteena

Tuomion määräämisen osalta hovioikeudessa pidettiin olennaisena teon ”vaikutinta”. Tältä osin tuomio perustuu rikoslain (39/1889) 6:3:ssä säädettävään. Pykälän 1 momentin mukaan tuomioistuin ottaa rangaistusta määrätessään huomioon yhtäältä perusteet, jotka lain mukaan vaikuttavat rangaistuksen määrään ja lajiin, sekä toisaalta rangaistuskäytännön yhtenäisyyden.

Rikoslain 6:4:ssä säädetään rangaistuksen mittaamisen yleisperusteesta. Sen mukaan rangaistuksen täytyy olla ”oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen”. Asema-aukion tapauksessa huomio kiinnittyy säännöksessä tarkoitettavaan vaikuttimeen eli motiiviin. Sillä saattaa olla olennainen merkitys langetettavaan tuomioon.

Yksi rangaistuksen koventamisperuste on rikoslain 6:5.1,4:n mukaan ”rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansallisuuteen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen… perustuvasta… taikka niihin rinnastettavasta… vaikuttimesta”. Säännöksessä säädetään rasistisesta motiivista, jota hovioikeus sovelsi rangaistuksen koventamisperusteena.

Rikoslain 6:5.1,4:aa koskevan hallituksen esityksen (HE 317/2010 vp, s. 37) mukaan ”vaikutin tulee rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan muutoinkin ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa”. Langettaessaan tuomion tuomioistuimen täytyy punnita seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet rangaistavaksi säädettävään tekoon. Säännös on teoreettisesti kiinnostava.

Rasistisen motiivin tunnistaminen

Rangaistuksen koventamisperusteesta säädetään rikoslaissa ensisijaisesti vähemmistöjen suojaksi. Tässä yhteydessä on korostettava, että ensisijaisuus ei tässä yhteydessä sulje pois toissijaista soveltamista. Kiinnostavaa on, että rikoslaissa tai sitä koskevassa hallituksen esityksessä ei täsmennetä, miten ’vähemmistöryhmä’ on käsitettävä. Koska vähemmistöryhmä on spesifioitava ilman mainittujen oikeuslähteiden tarjoamaa taustaa, tuomioistuimella jää tulkintavaraa soveltaa tai jättää soveltamatta säännöstä. Toissijaisesti koventamisperustetta voidaan HE 317/2010 vp:n mukaan soveltaa, kun rikos kohdistuu enemmistöryhmään kuuluvaan ihmiseen, ”jos rikos on tehty jostakin lainkohdassa tarkoitetuista vaikuttimista” (s. 37-38). Esityön mukaan luterilaisen kirkon jäsenen pahoinpitely hänen uskontonsa perusteella tai tamperelaisen pahoinpitely hänen syntyperänsä takia olisi mahdollista tuomita rasistisena rikoksena.

Rasistinen motiivi on rangaistuksen koventamisperuste riippumatta rikoksen laadusta tai siitä, kuka tai mikä on rikoksen kohde. Teko voi kohdistua ihmiseen tai omaisuuteen. ”Rasistisesta vaikuttimesta tehty rikos voikin olla yhtä moitittavaa kohdistuessaan johonkin muuhun henkilöön kuten esimerkiksi rasistista kiihottamista ja väkivaltaa vastustavaan henkilöön tai rasistiseksi epäiltyä rikosta selvittävään viranomaiseen.” Edelleen rikoksen kohde voi olla etniseen vähemmistöön kuuluva ihminen tai pakolaiskeskuksen työntekijä tehtäviään hoitaessaan, samoin kuin ”valtaväestöön kuuluva epäillyn rikoksen uhrin asiaa ajava asianajaja tai henkilö, joka ryhtyy puolustamaan väkivaltaisen rasistisen hyökkäyksen kohteena olevaa henkilöä”. HE 317/2010 vp:n mukaan rasistista motiivia voidaan soveltaa koventamisperusteena, vaikka teolla olisi muitakin motiiveja (s. 38).

Rikoslain säännöksen ja sitä koskevan esityön perusteella tuomioistuimella on siis laaja tulkintavalta rasistisen motiivin soveltamisen osalta. Koventamisperustetta voidaan käyttää, kun rikoksen uhri kuuluu laissa tarkoitettavan suojan piiriin. Asema-aukion pahoinpitelytapauksessa hovioikeus identifioi vaikuttimen rasistiseksi, koska tekijä oli nähnyt uhrin tekevän ”halveksuvan eleen” sitä ryhmää kohtaan, johon tekijä kuului; uhri oli sylkenyt maahan rekisteröimättömän yhdistyksen lippurivin edessä, ja tekijä reagoi tähän eleeseen.

Motiivin tunnistaminen ulkoisten seikkojen perusteella

Vaikka tekijä ei myöntäisi tuomioistuimessa laissa tarkoitettavan koventamisperusteen eli määrätyn vaikuttimen olemassaoloa, langettavassa tuomiossa motiivi voidaan postuloida tekijän käyttäytymisen ja kontekstiin liittyvien seikkojen perusteella. Tähän liittyy teoreettisia ongelmia.

Asema-aukion pahoinpitelyjutussa rasistisen motiivin kriteerit täyttyivät, kun uhri sylki kohti rekisteröimättömän yhdistyksen lippuriviä ja tämän jälkeen tekijä potkaisi uhria. Koska traagisesti kuollut uhri ei ole keskuudessamme kertomassa sylkemisen intentiota, se oletetaan tuomiossa antirasistiseksi aktiksi. Tämä on raskauttavaa: HE 317/2010 vp:n mukaan teko voi olla rasistinen, kun se kohdistuu rasismia vastustavaan henkilöön. Motiivin spesifioimisen kannalta on merkityksetöntä sylkemisen faktinen intentio ja se, miten tekijä de facto tulkitsi sylkemisen.

Kyseisessä oikeusjutussa motiivi määräytyi sillä perusteella, että uhri sylki maahan määrätyn yhdistyksen lippurivin edessä. Jos uhri olisi sylkenyt maahan jonkun muun lippurivin – vaikka Suomen lippujen – edessä, potku ei tuomioistuimen kantaa seuraten olisi ollut rasistisesti motivoitu.

Motiivin päätteleminen ulkoisten seikkojen perusteella osuu joskus kohteeseensa, joskus se ei osu kohteeseensa. Kaikissa tapauksissa päättely edellyttää vahvoja oletuksia ihmisen toiminnasta. Tähän saattaa liittyä yksilön oikeusturvan kannalta uhkia. Jos ulkoiset tekijät puoltavat rasistisen motiivin olemassaolon postuloimista, tekijän tosiasiallinen motiivi ei välttämättä miltään osin vaikuta tuomioon. On loogisesti mahdollista, että teon katsotaan johtuvan rasistisesta motiivista, vaikka teon faktinen motiivi olisi antirasistinen.

Koska HE 317/2010 vp:ssä esitettävä ei ilmennä kovin syvällistä teon teorian pohdintaa, esityössä esitettävää olisi aiheellista täsmentää.

 

(Hovioikeuden tuomio Asema-aukion pahoinpitelyasiassa. Tiedote. Helsingin hovioikeus; julkaistu 26.1.2018)

(Jani Surakka: Hovioikeus korotti Asema-aukion pahoinpitelytuomion rangaistuksen kahdeksi vuoksi kolmeksi kuukaudeksi vankeutta – syyte törkeästä kuolemantuottamuksesta hylättiin. – http://www.edilex.fi; julkaistu 26.1.2018; päivitetty 27.1.2018)

Jos vuokra-asunto osoittautuu homekämpäksi

Asuinhuoneiston vuokralainen saattaa harmikseen törmätä valitettavaan ongelmaan: vuokrahuoneisto paljastuu homeen pilaamaksi. YLE on kertonut aiheesta esimerkkitapauksen valossa. Jutussa viitattiin aiheeseen liittyviin oikeudellisiin kysymyksiin.

Vapailla vuokra-asuntomarkkinoilla huoneiston vuokraamista sääntelee laki asuinhuoneiston vuokrauksesta (481/1995, huoneenvuokralaki). Lain sääntely ulottuu laajalle. Tämän blogipostauksen kannalta on merkityksellistä, että huoneenvuokralaissa säännellään mm. menettelytavoista, kun vuokra-asunto osoittautuu asuinkelvottomaksi. Käytännössä kyse voisi olla siitä, että vuokra-asunto osoittautuu ”homekämpäksi”.

Vuokra-asunnon kunto lainsäädännön edellyttämänä

Huoneenvuokralain 20 §:ssä säädetään asuinhuoneiston kunnosta. Pykälän 1 momentin mukaan huoneiston täytyy olla sekä vuokrasuhteen alussa että sen kuluessa ”sellaisessa kunnossa kuin vuokralainen huoneiston iän, alueen huoneistokannan ja muut paikalliset olosuhteet huomioon ottaen kohtuudella voi vaatia, jollei muusta kunnosta ole sovittu”.

Huoneenvuokralakia koskevan hallituksen esityksen (HE 304/1994 vp, s. 40-41) mukaan säädöksen 20.1 §:ssä tarkoitettava mahdollisuus sopia huoneiston kunnosta muutti oikeustilaa aiempaan nähden. Huoneenvuokralakia edeltäneessä laissa ei asiallisesti vastaavaa säännöstä ollut. Voimassa olevassa laissa tarkoitettava mahdollisuus sopia huoneiston kunnosta tarkoittaa sitä, että ilman erityistä sopimista asuinhuoneiston tulee täyttää terveydenhoito-, rakennus- ja ympäristölainsäädännössä asuinkelpoiselta huoneistolta edellytettävä. Tätä sääntelyn taustaa vasten vuokrasopimuksen osapuolet voivat hallituksen esityksen mukaan ”itse asiassa sopia vain siitä, että huoneiston on oltava tätä tasoa paremmassa kunnossa”.

Huoneenvuokralain 20.1 §:ssä säädettävän ja säännöstä koskeva hallituksen esityksen jakson perusteella vuokrahuoneistossa ei saa olla esimerkiksi vikaa, joka on omiaan vaarantamaan asukkaan terveyden. Asukas saa perustellusti olettaa, että asuminen sinänsä hänen vuokraamassaan huoneistossa ei vaaranna terveyttä.

Huoneiston huono kunto ja vuokralaisen oikeudet

Jos vuokranantaja vastaa vuokrahuoneiston kunnosta ja vuokrasuhteen alkaessa huoneisto ei ole asianmukaisessa kunnossa tai huoneiston kunto heikkenee vuokrasuhteen aikana ”muusta syystä kuin vuokralaisen laiminlyönnin tai huolimattomuuden takia”, vuokralainen saa huoneenvuokralain 20.2 §:n mukaan purkaa vuokrasopimuksen. Tämä oikeus tosin edellyttää yhtäältä, että puute tai vika asunnossa on olennainen. Toisaalta oikeus edellyttää, että vuokranantaja ei kehotuksesta huolimatta poista puutteellisuutta viipymättä tai sovitussa ajassa tai puutteellisuus on mahdoton korjata.

Käsitykseni mukaan puutteellisuuden olennaisuutta arvioidaan viime kädessä lainsäädännössä – erityisesti terveydenhoito-, rakennus- ja ympäristölainsäädännössä – edellytettävään nähden. Jos huoneisto ei täytä mainitussa kontekstissa asuinhuoneistolta vaadittavaa, vuokralainen ei voi käyttää huoneistoa tarkoitukseen, jota varten hän on tilan vuokrannut. Tämä on vuokrasopimuksessa sovitun kannalta olennaista. Vuokralaisella on oikeus purkaa sopimus.

Toisaalta myös vähäisempi puute tai vika asunnossa voi mielestäni olla olennainen huoneenvuokralain 20.2 §:ssä tarkoitettavassa merkityksessä. Rajankäynti olennaisen ja epäolennaisen välillä on tapauskohtaista. Jos huoneistoon kuuluva kone tai laite on epäkuntoinen, mutta sen toimivuus on asumisen kannalta olennaista, vuokralaisella täytyy olla oikeus vaatia vuokranantajaa korjaamaan tai vaihtamaan kone tai laite. Esimerkiksi huoneiston sähkö-, lämmitys-, vesi- ja viemärijärjestelmien voi lähtökohtaisesti olettaa toimivan. Jos vuokrasopimuksessa ei muuta sovita, näiden järjestelmien vikaantuminen ei kuulu vuokralaisen vastuulle. Hän saa edellyttää vuokranantajan korjaamaan epäkuntoisen järjestelmän tai sen osan. – Asunto-osakeyhtiössä vastuu tyypillisesti kuuluu yhtiölle (asunto-osakeyhtiölain (1599/2009) 4:2).

Mikäli sopimusosapuolet ovat sopineet huoneiston kunnosta muuta kuin mitä huoneenvuokralaissa säädetään, asuinhuoneiston vikaa, puutetta tai haittaa arvioidaan sopimusoikeudellisesta näkökulmasta. Tällöin on eduksi, jos sopimus sisältää kriteeristön, jolla olennaista sopimusrikkomusta arvioidaan.

Vuokralaisen oikeus korjata huoneistoa vuokranantajan kustannuksella

Vuokranantajan lyödessä laimin vuokra-asunnon tarpeellisen korjaustyön vuokralainen saa huoneenvuokralain 20.2 §:n mukaan vuokrasopimuksen purkamisen sijaan korjata puutteen vuokranantajan kustannuksella. Menettely edellyttää, että puutteellisuus ei johdu rakennuksen keskeneräisyydestä tai viranomainen ei ole kieltänyt asuinhuoneiston käyttämistä. Korjatessaan puutteellisuuden vuokranantajan kustannuksella vuokralaisen täytyy huolehtia korjauskustannusten kohtuullisuudesta.

Tältä osin pidän lähtökohtana, että huoneisto korjataan huoneenvuokralain 20.1 §:ssä tarkoitettavaan kuntoon, jonka ”vuokralainen huoneiston iän, alueen huoneistokannan ja muut paikalliset olosuhteet huomioon ottaen kohtuudella voi vaatia, jollei muusta kunnosta ole sovittu”.

Vaikka huoneisto olisi vuokrattu sopimuksen solmimishetken mukaisessa kunnossa, huoneenvuokralain 20.3 §:n mukaan vuokralainen ei menetä oikeuttaan purkaa vuokrasopimus, vaatia vuokranantajaa korjaamaan huoneiston puutteellisuus tai korjata itse vuokranantajan kustannuksella puute. Vuokrasopimuksen solmimishetken mukainen asunnon kunto ei vaikuta mainittuun oikeuteen, jos sopimusta solmittaessa ”vuokralainen… ei tiennyt huoneistossa olevasta puutteellisuudesta eikä olisi tavallista huolellisuutta käyttäen voinut havaita tai odottaa sitä huoneiston iän, alueen vastaavaan tarkoitukseen käytettyjen huoneistojen kunnon ja muut paikalliset olosuhteet huomioon ottaen”.

Säännös viittaa vuokralaisen velvollisuuteen tarkastaa riittävän huolellisesti vuokra-asunnon kunto ennen vuokrasopimuksen solmimista. Jos vuokralainen lyö laimin tällaisen tarkastamisen, hänellä ei ole oikeutta vedota puutteeseen, joka hänen olisi huoneisto tarkastamalla pitänyt havaita. Pitäisin hyvänä käytäntönä lisäksi sitä, että vuokralainen selvittää käytettävissään olevin keinoin myös huoneiston käyttöön ja kuntoon välillisesti vaikuttaviin asioihin. Esimerkiksi naapurustolla sekä lähialuiden kaavamuutoksilla ja rakennusprojekteilla voi olla merkittävä asumisviihtyvyyteen vaikuttava merkitys.

Osakkaan velvollisuudesta maksaa vastiketta asunto-osakeyhtiölle

Aalto-yliopiston Insinööritieteiden korkeakoulussa on hyväksytty viime syksynä Nina Kurosen diplomityö Vastikkeellista toimintaa – osakkeenomistajan velvollisuus maksaa yhtiövastiketta asunto-osakeyhtiössä. Työ kuuluu talousoikeuden alaan.

Työssä pureudutaan asunto-osakeyhtiön tyypillisimpään varainkeruumuotoon, asunto-osakeyhtiölain (1599/2009) 3:1:ssä säädettävästä osakkaan velvollisuudesta maksaa vastiketta yhtiölle.

Tutkielman mukaan yhtiövastiketta koskevaa päätöksentekoa ohjaa asunto-osakeyhtiössä osakkaiden enemmistövalta, yhtiöjärjestys sekä periaate osakkaiden yhdenvertaisuudesta. Tutkielma on kattava ja erinomaisesti laadittu.

Tutkielman valvoja oli professori Ari Ekroos. Toimin työn ohjaajana.