Korkein hallinto-oikeus on ottanut kantaa tuoreessa ratkaisussa KHO 2020:97 oikeudelliseen kysymykseen, saako tuomiokapituli antaa varoituksen evankelisluterilaisen kirkon papille, joka vihkii avioliittoon homoparin. Tarkastelin aiemmin blogissani kyseistä tapausta, kun siitä oli annettu Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden (P-SHaO) päätös. Palaan aiheeseen nyt, kun asia on käsitelty tuomioistuimessa loppuun.
En toista tässä yhteydessä tapauksen koko oikeustosiseikastoa. Jutun kannalta keskeiset ongelmat ilmenevät kyseisestä bloggauksesta. Todettakoon, että siinä luonnostelemani tulkinta avioliittolain (234/1929) 16:1:ssä säädettävästä vastaa KHO:n ratkaisussa esitettävää. Keskityn tässä kirjoituksessa KHO:n ratkaisun keskeisiin piirteisiin.
KHO:n ratkaisun taustaa
Oulun hiippakunnan tuomiokapituli valitti P-SHaO:n päätöksestä, jonka mukaan tuomiokapitulilla ei ollut oikeutta antaa varoitusta pastori Árpád Kovácsille tämän vihittyä evankelisluterilaisen kirkon avioliittonäkemyksen vastaisesti homoparin avioliittoon. Tuomiokapituli perusteli valitusta mm. sillä, että kirkon ei ole tarpeen ”päivittää” kirkkolakia tai kirkkojärjestystä avioliittolain muutoksen johdosta. Kirkollisen avioliittoon vihkimisen perusteet ovat pysyneet muuttumattomina avioliittolain asianomaisen säännöksen muutoksen jälkeen.
Tuomiokapituli viittasi kantansa tueksi mm. valtiosääntöoikeuden professori Veli-Pekka Viljasen kirkkohallitukselle antamaan lausuntoon, professori Mikael Hidénin eduskunnan lakivaliokunnalle antamaan lausuntoon sekä kirkko-oikeuden dosentti Pekka Leinon blogijulkaisuun.
Viljasen mukaan avioliittolain muutoksella ei puututtu kirkolliseen avioliittoon vihkimiseen. Kirkollisesta vihkimisestä päättää asianomainen uskonnollinen yhdyskunta. Hidénin mukaan uskontokunnan autonomiaan kuuluu päättää itsenäisesti avioliittoon vihkimisen edellytyksistä. Tätä (perustuslaillista) oikeutta ei tavanomaisella lailla voi muuttaa. Leinon kanta on, että kirkkolakia ei tarvitse päivittää yhteiskunnan muun lainsäädännön muuttuessa.
Koska kirkolla on sisäinen autonomia, kirkko päättää itse, millä tavalla avioliiton edellytyksistä päätetään. Jos kirkon pitäisi muuttaa kirkkolakia ja kirkkojärjestystä kirkon avioliittonäkemystä vastaavaksi avioliittolain muutoksen takia, vaatimuksella puututaan kirkon autonomiaan.
KHO:ssa Kovács lähinnä toisti aiemmin P-SHaO:ssa esittämänsä. Hänen mukaansa mm. kirkolliskokous ei nimenomaisesti ole kieltänyt samaa sukupuolta olevien vihkimistä kirkossa. Hän piti vallitsevaa asiaintilaa kirkollisesta avioliittonäkemyksestä ja kirkossa noudatettavasta käytännöstä epäselvänä. Siksi tuomiokapitulilla ei olisi ollut oikeutta tulkita avioliittolain asianomaista säännöstä rajoittavasti (ts. vain heteropareja koskevaksi). Lisäksi Kovácsin mielestä kirkkokäsikirja – mm. johon tuomiokapituli kantansa perusteluna viittaa – ei ole juridinen (sic!) ohjekirja, eikä sillä siten ole normatiivista asemaa kirkossa.
Asiakysymys KHO:ssa
KHO määrittelee tapausta koskevaksi pääasiaksi sen,
onko tuomiokapituli voinut pitää avioliittolain sallimaa samaa sukupuolta olevien henkilöiden avioliittoon vihkimistä… [kirkkolaissa] tarkoitettuna pappisviran velvollisuuksien ja pappislupauksen vastaisena toimintana.
Käsitellessään oikeudellista ongelmaa KHO argumentoi ratkaisunsa hyvin. KHO:n mukaan jutussa on kyse kirkkolain (1054/1993) 5:3.3:ssä tarkoitettavasta varoituksesta. Se on hallinnollinen seuraamus, ei 6:26:ssä ja 6:50:ssä säädettävä virkamiesoikeudellinen varoitus.
KHO toteaa tuomiokapitulin toimivaltaan kuuluvan asianomaisen hallinnollisen varoituksen antamisen. Toimivalta ulottuu ”kaikkiin pappisvihkimyksen saaneisiin, pappisvirassa oleviin pappeihin”. KHO jatkaa:
Tuomiokapitulin tällainen valvontaoikeus ja toimivalta heijastavat säännöksen esitöiden (HE 41/2012 vp s. 19) perusteella kirkon episkopaalista rakennetta, jonka mukaan hiippakunnan papisto on piispan ja tuomiokapitulin erityisen ohjaus- ja valvontavallan alaista.
Vaikka avioliittolain muutoksen jälkeen avioliittoon voidaan vihkiä samaa sukupuolta olevat, lainmuutosta koskevien esitöiden mukaan lainmuutos on oikeusvaikutukseton siltä osin kuin kyse on uskonnollisten yhdyskuntien oikeudesta määrittää avioliittolain 16 §:ssä säädettävällä tavalla itsenäisesti kirkollisen vihkimisen ehdot ja muodot. KHO perustelee kantansa perustuslain (731/1999) 11 §:ssä turvattavalla uskonnollisella yhdistymisvapaudella. Se mahdollistaa jokaisen uskonnollisen yhdyskunnan itsenäisesti päättävän siitä, vihkivätkö ne avioliittoon samaa sukupuolta olevia homopareja vai eivät.
Lainsäädännöstä seuraa, että KHO katsoo voivansa ottaa kantaa siihen,
onko tuomiokapituli voinut hiippakunnan papistoa ohjatessaan ja valvoessaan katsoa, että pappisvirassa olevan papin toiminta on ollut kirkon omissa toimivaltaisissa toimielimissä kirkkolain nojalla määritellyn avioliittokäsityksen ja sen perusteella annetun ohjeistuksen vastaista.
KHO:n ratkaisun keskeinen sisältö
KHO kuvaa kirkon päätöksentekotapaa ja päätösten sisältöä avioliittokysymyksessä siltä osin kuin niillä on merkitystä käsillä olevan oikeuskysymyksen ratkaisemisen kannalta. Tämän jälkeen KHO esittää:
Saadun selvityksen perusteella korkein hallinto-oikeus toteaa oikeudellisena arvionaan, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä, joiden perusteella avioliitto on miehen ja naisen välinen, ei ole 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen vuoksi muutettu.
Päätelmän perusteella KHO ratkaisee oikeuskysymyksen yksiselitteisesti:
Kun A [= Árpád Kovács] on 5.8.2017 vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon, tuomiokapitulin ei edellä esitettyyn nähden voida katsoa toimineen lainvastaisesti antaessaan A:lle [= Kovácsille] tämän vuoksi kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitetun varoituksen. Asiaa ei ole perustuslaissa turvattu kirkon sisäinen autonomia huomioon ottaen perustetta tässä pappisviran hoitamista koskevassa yhteydessä arvioida suhteellisuusperiaatteen valossa toisin.
Ratkaisun johdosta KHO kumoaa P-SHaO:n päätöksen. Siten tuomiokapitulin Kovácsille antama varoitus jää voimaan.
Jälkikeskustelun alku
Reilun vuoden takaisessa blogitekstissäni arvioin kriittisesti paitsi P-SHaO:n päätöstä oikeudellisesti myös Kovácsin ajattelua teologisfilosofisesti. Jälkimmäiseen ei tässä yhteydessä ole tarvetta palata. Edellisen osalta voidaan huomauttaa, että KHO:n ratkaisu ei sisällä niitä poikkeuksellisia oikeuslähdeopillisia tulkintoja, joihin hallinto-oikeuden päätös keskeisesti perustui.
KHO jättää kirkon ratkaistavaksi, miten se määrää kirkollisista toimituksista. Niistä ei tarvitse säätää oikeudellisessa normissa. Kirkko voi ohjeistaa viranhaltijoitaan velvoittavasti muutoinkin kuin klassisessa oikeuslähteessä.
KHO:n ratkaisu on synnyttänyt julkista keskustelua. Viittaan siihen lyhyesti.
Arkkipiispa Tapio Luoma esittää YLEn haastattelussa 19.9.2020, että KHO on antanut hallinnollisen päätöksen, jonka perusteella kirkko saa nyt itse päättää avioliittonäkemyksestään.
Kutsuessaan KHO:n ratkaisua hallinnolliseksi päätökseksi arkkipiispa sekoittaa julkishallintoon ja lainkäyttöön liittyvää terminologiaa. Tuomioistuimen hallintopäätökset ovat tuomioistuimen sisäisiä päätöksiä, jotka voivat koskea esimerkiksi tuomioistuimen työjärjestystä tai KHO:n jäsenen nimittämistä (korkeimman hallinto-oikeuden työjärjestys (1206/2016) 18 §). KHO:n hallintopäätös ei vaikuta millään tavalla kirkon toimintaan. Sitä vastoin KHO:n lainkäytöllä (laki korkeimmasta hallinto-oikeudesta (1265/2006) 1.1 §), josta on kyse tässä kirjoituksessa tarkasteltavassa oikeustapauksessa, on välittömiä oikeusvaikutuksia kirkossa.
Toiseksi KHO:n ratkaisu ei muuttanut oikeustilaa avioliittolain 16.1 §:n osalta. Arkkipiispan näkemys, että KHO antaisi kirkolle nyt luvan päättää itsenäisesti avioliittoasiasta, kuvaa nähdäkseni kirkon päätöksentekojärjestelmässä vallitsevaa haluttomuutta tai kyvyttömyyttä tulkita lainsäädäntöä muuttuvassa maailmassa.
Árpád Kovácsin tapaus spesifisesti ja kirkon viime vuosien aikainen menettely avioliittokysymyksessä yleisesti paljastavat, että uskallus toimia luterilaisen kristinopin mukaisesti on lähes kadonnut Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta. Teologisen reflektion sijaan kirkon toimintaa ohjaavat luterilaiselle perinteelle vieraat ajattelumuodot.
Luomisteologiaan eli kristillisen kirkon dogmaan perustuva käsitys avioliitosta on muuttumaton. Koska jälkikristillisissä länsimaissa tätä ei tiedosteta, ajassa tarvitaan kristillisen opin tutkimusta. Muistelen professori Miikka Ruokasen 1990-luvulla lainaneen vanhemman polven teologia perustellessaan teologian ylioppilaille, miksi dogmatiikan opiskelu on mielekästä: dogmaa tuntemalla voi välttää joutumasta kaikenlaisten opintuulten heittelemäksi.
Kirjoittaja on teologi ja oikeustieteestä väitellyt tekniikan tohtori.
Oikeus ja filosofia 